täällä taas

Tänään kun menin töihin, mun pöydälle oli ilmestynyt tälläiset kivat tallukat.  Toinen pari tosin oli vielä kivemmassa kunnossa. Toisessa hyvä, että pohja oli enää ollenkaan kiinni - vain vähän kärjestä ja vielä vähemmän kantapäästä. Toinenkin auki myös toiselta sivulta. Ajattelin, että joku muu varmaa tekee niille jotain, että eikai ne mulle sentään ole. Kukaan ei ollut mitään viestiä jättänyt, eikä kukaan tiennyt mitään mistään. Meikä jättää tallukat sinne ja menee pukuhuoltoon, tietäen, että siellä kyllä on jotain tekemistä. 
   Pukuhuollossa alko samantien ärsyttää, ku ois pitäny mitata jotai epämääräisiä rytkyjä ja viedä niitä varastoon. Jotain villapaitoja mä siinä katoin koon niskasta ja vein suoraan varastoon, niitä kun ei sen erityisemmin tarvitse mittailla. Tein kaiken tosi hitaasti ja rauhassa. Ja kun vein niitä neuleita sinne varastoon, oisin vaan halunnu piiloutua sinne kaikkien niitten villapaitojen sekaan ja jäädä sinne. No, siinä sitte ketkuttelin kahvitauolle asti. 
   Kahvitauon jälkeen, mulle sitte kerrottiin, että sun pitäis korjaa nää. Mie olin vähä, että eikai nyt sentään, ne on kengät, emmä jaksa. Joo-o, mä tiiän, että mun asenne ei ollu aamulla kovin hyvä, mutta sellasta se välillä on. Puolet toisesta, siitä pahemmasta kengästä sain tehtyä ennen ruokkista ja sitten tulikin Asta, opettajani käymään.
   Asta ei pitänyt ideasta, että laitoin hänet kiipeämään rappuset ylimpään kerrokseen. Ei ainakaan sen jälkeen kun Merja kysyi, että miksei tultu hissillä. No, enhän minä ikinä sitä hissiä käytä, ni eikai mun oleteta muistavan sen olemassaoloakaan. Juteltiin hetki kahestaa Astan kanssa sillä välin ku Merja vielä oli syömässä ja soitti yhden puhelun. Sillen päästiin asiaan.
   Olin pelännyt, että miten me järjestetään työssäoppimisen näyttö, sillä enhän mä oo kauheesti mitään päässy tekemään. Sain sitten tietää, että on mahdollista arvioida koko työssäoppimis jakso näyttönä, joten niin sitten menetellään. Vähän tosin alko jännittää, sillä enhän mä nyt kuitenkaan ehkä mikään huippu työntekiä ole ollut. Niinkuin Merja sanoi, niin olen todella hiljainen, mikä siis tarkoittaa, että en kysy tarpeaksi kärkkäästi itselleni tekemistä. Okei, no välillä oisin voinutkin kysyä sen sijaan, että olisin suunnannut suoraan pukuhuoltoon, niinkuin tässä vuonna 2013 on tapahtunut lähes joka päivä. Miettii sitten kuitenkin, että en mä halua lähteä metsästämään Merjaa tai ketään muutakaan, joka vastaa ompelutöistä, ympäri teatteria. 
   Mä oon yrittänyt olla mahdollisimman omatoiminen ja kysyä sitten kun on jotain ongelmaa tai en vain tiedä mistä löytäisin tarvitsemani. Joten en sitten tiedä miten huonosti tai hyvin olen työskennellyt, saati millaisen kuvan olen antanut itsestäni. 
   Myönnän, että en ole kaikista puheliain ihminen, mutta mitä sitä turhaan löpisemään asioita, jotka eivät ketään kiinnosta. Joillekkin on ollut helpompi puhua omista henkilökohtaisista asioista, toisille en ole kertonut itsestäni oikeastaan mitään. Miten minua voisi syyttää hiljaisuudesta, jos tuntuu, ettei kukaan edes kuuntele. Jos joskus yritinkin liittyä puheeseen, niin heti päälleni jyrättin. Niin tuntuu nykyään tapahtuvan melko usein. Ei ihmiset jaksa kuunnella, jos he pitävät omaa asiaansa mielenkiintoisempana.
   Tosiaan, nyt on korkea ja ehdottomasti viimeinen tilaisuus ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Tunkea vaikka luudanvarsi paidan sisään niin ryhti myös säilyy viimeisiin päiviin asti. Nyt ei ole aikaa löysäillä ja antaa ihmisten luulla, ettei minua kiinnosta. Mun on saatava hyvä numero näytöstä, sen verran tärkeätä se kuitenkin on.