Maalla

Nii, minähän eksyin nyt maanantaina tänne Viinijärvelle erään tutun luokse. Tää on oikeastaan perinne, tulla tänne äitin ja Matin kanssa aina melkein joka loma. Kesäloma se pakollinen. Nyt kun muistelen niin viime kesä taisi olla ensimmäinen poikkeus sääntöön moneen vuoteen. Täältä meidän kolme kissaakin ovat peräisin. Tulen kertomaan vielä tarkemmin tästä reissusta mahdollisesti kuvien kera joku toinen päivä, todennäköisesti vasta kotiin päästyä. Ei tässä tähän hätään ole kauheasti kerrottavaa. Pahoittelen kun kirjoitukseni ovat viimeaikoina olleet hieman lyhyen puoleisia, mutta pian - ensiviikolla - saatte lukea hieman pidemmästi kuvien kera. Heppa uutisia ainakin, jos ei muuta. Nyt nukkumaan... 

-Miia

Tämä hyvä fiilis

Mä en kestä, mulla on iha super hyvä fiilis tästä päivästä. Ei täällä mitää suurta oo tapahtunu, mutta tarpeeksi hienoa kuitenkin fiilistelyyn. Tänään oli esitys, ja minä tietenkin Katina. Meni tosi hyvin, ja yleisö anto tosi paljon lisä energiaa, että jaksoi painaa siinä helteessä. Mitä nyt muutamia reploja jäi joiltain sanomatta. Minä kyllä muistin kaiken, mitä pitiki. 
   Parhautta oli kuitenkin se, että vanha lapsuuden aikainen ystäväni oli katsomassa äitinsä kanssa. Ja olihan siellä tietenkin myös minun äiti ja Matti. Mut oikeesti, en ollu nähny mun vanhaa naapuria melkein 10 vuotee. Okei, ehk seittemään. Tiedättekö sen tunteen? Ollanhan me toki facebookissa kavereina, oltu jonku aikaa, mutta ei siellä ikinä tuu mitää puhuttua. Kun ei toinen koskaan tunnu edes olevan paikalla samaan aikaan kuin itse. Nyt pitää kyllä ryhdistäytyä ja pitää paremmin yhteyttä vanhoihin tuttuihin. Tuntuu, että kaikki on karannu johonki. 

-Miia

Solmuja elämässä

Jees, täällä en oo ilmeisesti vielä kertonu tän kesän projekttista. Oon tänä kesänä vierailevana näyttelijänä Jokelan kesäteatterissä. Tänä kesänä ohjelmistossa on Anssi Mänttärin käsikirjoittama ja ohjaama Solmuja elämässä. Eli jos joku jo säikähti otsikon takia, että mun elämä olisi solmussa, niin ei syytä huoleen, minä olen vain näyttelijä. 
   Tänään oli ensimmäinen esitys, eli kenraali, jossa käsittääkseni oli lähinnä sponsoreita, ja no jotain muitakin. Katsomo oli oikeastaan ihan täynnä, muutama olisi kyllä vielä joukkoon mahtunut. Tänään en minä kuitenkaan esiintynyt, minulla kun on siinä kaksoisroolitus. Huomenna pääsen itse ensimmäisen kerran yleisön eteen Katina, Arton tyttöystävänä. Jännittävää. Hyvin se toivon mukaan menee. 

 

Minut jos haluaa nähdä lavalla niin voi tulla seuraavina päivinä:

La 20.7. klo 16

Su 21.7. klo 16

La 27.7. klo 16

Su 28.7. klo 16

La 10.8. klo 16

Su 11.8. klo 16

 

-Miia

Mökki viikonloppu

Perjantaina vähän ennen kolmea pakkasimme laukut punaisen pösön takakonttiin ja kolmistaan otimme suunnaksi mäntyharjun AKT:n mökin. Äiti tulisi lauantaina perästä mökille, kunhan olisi selviytynyt sulkavan souduista. Matkaan meni noin 4 tuntia kun pysähdyimme eräälle kirpputorille Lahdessa ja syömässä ja ruokakaupassakin piti käydä vielä ennen perille pääsyä. Perjantai meni sitten siinä hölläillen. Lämmitettiin sauna ja käytiin uimassa.  Tuttumme Markus tuli sitten vielä myöhemmin mäyräkoiransa kanssa.
   Koirakuumehan tässä iskee, kun katsoo kuinka sellainen pikkanen juoksee koko päivän ihan tohkeissaan ympäri pihaa. Sille piti jatkuvasti olla heittämässä käpyjä, joita pihassa riitti. Fiksu koira nuuhki vaikka kaikki kävyt läpi löytääkseen juuri sen oikean. Miten sellainen jaksaakin temmeltää niin kovasti. Naurettiin Markuksen kanssa, että voisi laittaa koiran sellaiseen isoon juoksupyörään, ja siihen dynamo niin saisi sen kaiken energian talteen.
   Mökillä on 3 pientä majoitusmökkiä, joihin kaikkiin mahtuu 3 henkeä nukkumaan. Me olimme varanneet kaikki kolme. Minä ja broidi mentiin yhteen mökkiin, äiti ja matti toiseen ja Markus koiransa kanssa kolmanteen. Sitten on iso mökki, jossa on ruoan valmistus mahdollisuus ja seinän toisella puolen on sauna. Lisäksi tontilla on 3 yksityistä asuntoautoa. 
   Lauantai aamu meni valmistautuessa äidin serkun häihin, jotka olisi 15.30 mäntyharjun kirkossa. Hyvin ehti käydä pesulla ja uimassa. Muuten valmistautuminen ei sitten sujunutkaan ihan ilman ongelmia. Harjani, jota luulin laadukkaaksi katketa napsahti poikki kun olin föönaamassa hiuksia. Jippii. Se siitä uudesta harjasta. Kynnet yritin lakata, mutta eihän ne tietenkään kuivuneet, vaikka kuinka kauan odottelin. Sitten ei enää ollut aikaa odotella, joten hyvästi kunnolliset kynnet. Eikä edes kynsilakanpoisto ainetta ollut tullut mukaan. Luojalle kiitos väri oli neutraali, joten sitä tuskin kukaan huomasi. 
   Häät pidettiin siis mäntyharjun suuressa kirkossa. Siis oikeasti se kirkko on valtava. Tätä vielä korosti se, että vieraita oli vain kourallinen. Vihkimisen jälkeen siiryimme läheiseen ravintolaan, jonka nimeä en nyt muista, syömään. Koko ravintola oli varattu meille. Kun oli syöty siirryttiin tuoreen avioparin vuokramökille. Meidän neljän piti olla siellä vain hetki, mutta oltiinkin monta tuntia. Ei siinä mitään, olihan siellä hyvää seuraa ja vähän naposteltavaa ja juotavaa. Päätäni oli särkenyt kirkosta lähtien, mutta siellä mökillä sekin helpotti. 
   Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä broidi päätti ystävällisesti yrittää yskiä keuhkonsa pihalle, siinä kuitenkaan onneksi onnistumatta. Itse vain sitten pyörin sängyssä ja rukoilin kaikkia maailman jumalia, että se lopettaisi sen kröhäämisen, ja minä saisin nukkua rauhassa. Meinasin jo kerätä petivaatteet ja muuttaa viereiseen mökkiin äitin kaveriksi. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut nousta ja lähteä seikkailemaan. Tuhahdin vain broidille, että voisi mennä lääkäriin.  
   Sunnuntaina sitten lähdettiin kotia. Matkalla löydettiin kunnon myrsky. Sade hakkasi tuulilasiin niin kovasti, ettei oikeasti nähnyt mitään. Jotenkin edellä ajavan takavalot ja valkoviivan, niin että pysyi tiellä. Ei se onneksi kauaa kestänyt, ja päästii turvallisesti perille.

-Miia  

Naurujen maa - Jonathan Carroll

Nyt ei voi sanoa muuta ku, että wow. Oli meinaa iha tajuttoman hyvä kirja. Parhautta pitkästä aikaa. Tartuin kirjaan oikeastaan vain sen nimen perusteella, lisäksi halusin jotain hieman erillaista lukemista. Ajattelin tämän olevan melko realistinen kirja, jossa päähenkilö alkaa kirjoittamaan elämänkertaa sankaristaan, ja saa selville arkaluontoisia asioita, jotka olisi ollut parempi jättää piiloon. Ja niinhän se aluksi olikin, mutta sitten ihan lopussa paljastuu jotain hieman erillaista... 

Thomas Abbey on opettaja ja filmitähden poika, joka ei tiedä mitä haluaa elämältä. Mutta sen hän tietää, ettei mikään ole koskettanut häntä niin syvästi kuin Marshall Francen lastenkirja Naurujen maa, ja että hän haluaa kirjoittaa Francen elämäkerran. Hän ottaa vapaavuoden töistä ja lähtee saman poltteen ajaman Saxony Gardnerin kanssa matkalle Amerikan keskilänteen tutkimaan idolinsa elämää. Vasten kaikkia odotuksia Galenin kaupunki sekä ennenkaikkea Francen kaunis tytär Anna ottavat heidät lämpimästi vastaan. Mutta kaikki ei Galenissa ei ole aivan sitä miltä näyttää. Marshall Francen tarinoiden taika ulottuu kauas kirjoitetun sanan ulkopuolelle. Oletko joskus rakastanut jotain kirjaa niin suuresti, että toivoisit sen taian käyvän toteen? Tervetuloa naurujen maahan. Se panee miettimään, mitä toivoo...

Mitäs tässä sanomaan? Lukekaa ja hämmentykää. Olen ihan fiiliksissä, tämä on kirjallisuuden helmi. Loistava, kauniisti kirjoitettu, seksikäs ja uskomattoman jännittävä. Mitä muuta voi toivoa? Lukija saa raapia päätänsä hämmennyksestä heti Tomin ja Saxin saapuessa Galleniin. Mikään siellä ei ole samoin, kuin heille oli kerrottu. Lopussa kaikki kuitenkin selviää, kaikelle on järkevä selitys.  

Luku näyte:

   ''Kirjan lukeminen on ainakin minulle kuin matka jonkun toisen maailmaan. Jos kirja on hyvä, oloni on mukava ja samalla olen innokas näkemään, mitä tapahtuu ja mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Kehnon kirjan lukeminen on kuin ajaisi New Jerseyn Secaucuksen halki. Siellä haisee ja koko ajan toivoisi, että olisi jossain muualla, mutta koska on lähtenyt matkalle, kiertää ikkunat kiinni ja hengittää suun kautta kunnes on päässyt ulos kaupungista.''
   Anna nauroi ja kumaryui silittämään Nuppua, joka oli laskenut päänsä hänen jalalleen. ''Tarkoitatko, että luet loppuun kaikki kirjat, jotka aloitat?''
   ''Kyllä, minulla on sellainen kauhea tapa. Vaikka kirja olisi huonointa, mitä koskaan on kirjoitettu, olen koukussa enkä voi jättää kirjaa ennen kuin saan selville, kuinka siinä käy.''
   ''Tuo on kiinnostavaa, koska isäni oli samanlainen. Jos hän alkoi lukea jotakin - vaikka puhelinluetteloa - hän luki sen katkeraan loppuun saakka.''

-Miia

Percy Jackson, Salamavaras - Rick Riordan

Eikä! Kuka nyt takois mun päähän, että tarkista jo kirjastossa, onko lainaamasi kirja sarja vai ei. Lainattuani tämän, tajusin parituntia kotiin päästyäni, että jes, tämähän on viisi osaisen sarjan ensimmäinen osa. Näin se luku lista vain pitenee ja pitenee. Onneksi näin kesällä on reilusti aikaa. Se vain, että haluaisin päätökseen kaikki muutkin keskeneräiset sarjat. Ainakaan ei lukeminen lopu kesken. Kunhan haluamani kirjat joskus olisi kirjastossa. Pitäisi varmaan harkita varaamista. Se tosin maksaa melkein euron. Voi kamala, ku on kyllä kallista. Mietin tässä, että onko edes kauhean montaa kirjaa, jotka eivät ole osa jotain sarjaa? 

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi... Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviön ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota. Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään. 

Percy Jackson on maailmalla jo megaluokan ilmiö, palkittu myynti- ja arvostelumenestys.

Kirja oli kieltämättä oikein hyvä, vaikkakin välillä hieman ennalta-arvattava ja lastenkirjamaisesti kirjoitettu. Okei, se on lastenkirja lasten fantasia osastolta. Pitkään mietin kirjastossa, että lainatakko vai eikö lainata, ja päädyin lainaamaan. Enkä kadu, vaikka en mitään järjetöntä vau elämystä saanutkaan. Muutamat juonenkäänteet olivat melko mielenkiintoisia ja yllätyksellisiä. Vaikkakin niihin jollain tavalla osasi jo varautua, mm. ennustuksen ansiosta. Luultavasti tulen lukemaan seuraavatkin osat, sen verran jäi kuitenkin kiinnostamaan mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Mielestäni on äärimmäisen turhauttavaa, ainakin yleensä, lukea seikkailuista. Koska sitä kyllä tietää, että jos päähenkilö, jonka näkökulmasta kirja on kirjoitettu, joutuu hengenvaaraan, hän ei siltikään kuole. Hän selviää vaikka hänet melkein paistetaan hengiltä, sillä tarinan on jatkuttava. Kukaan ei silloin voisi astua päähenkilön saappaisiin ja jatkaa tehtävää. 
   Tuollainen ajattelu pitää vain unohtaa, ja olla mukana jännittämässä, miten tilanne ratkeaa. Se on yleensä todella vaikeaa.

Mutta roolihenkilöihin osaan kyllä samaistua, juuri niin kuin kirjailija on ajatellut. Ainakin luulen niin. Tässä kirjassa esiintyvä Gabe, Percyn isäpuoli, nostatti joka kerta niskavillat pystyyn. Sen verran raivostuttavaksi hänet oli onnistuttu kuvaamaan, perus vaimoa hakkaava juntti, joka litkii kaljaa kiúin vasikka maitoa, ja joka löyhkää sikarille. Ei nyt heti tule mieleen, kirjaa jossa olisi onnistuttu herättämään niin suuri ärsyynnys jotain tiettyä henkilöä kohtaan. Vieläpä niinkin pienessä roolissa, joka esiintyy vain muutaman kerran lyhyesti.  

Lukunäyte:

Olimme maantiellä, paikassa jota ei olisi tullut edes huomanneeksi, ellei bussi olisi hajonnut. Sillä puolen tietä, jossa me olimme, oli vain vaahteroita ja autoista heiteltyjä roskia. Toisella puolen, iltapäiväauringossa lämminneen neljän asfalttikaistan takana, oli vanhanaikainen hedelmäkoju.
   Myytävänä olevat hedelmät näyttivät tosi meheviltä. Siellä oli laatikoita kukkuroillaan verenpunaisia kirsikoita ja omenoita, saksanpähkinöitä ja aprikooseja, ja lisäksi siideripulloja jäillä täytetyssä leijonantassusoikossa. Asiakkaita ei ollut ainuttakaan, paikalla oli vain kolme vanhaa naista, jotka istuivat keinutuoleissa vaahteran alla varjossa ja kutoivat villasukkia. Ne olivat niin isoja, etten ollut koskaan nähnyt sellaisia.
   Ne olivat villapaidan kokoisia. Oikealla istuva muori kutoi toista sukkaa, vasemmalla istuva toista. Keskellä istuva muori piteli sylissään valtavaa koria, jossa oli sähkönsinistä lankaa. 
   Kaikki kolme näyttivät ikivanhoilta. Heidän kalpeat kasvonsa olivat kurttuiset kuin pilaantuneen persikan kuori, he olivat sitoneet harmaat hiuksensa niskaan valkoisella huivilla ja heidän luisevat käsivartensa törröttivät vitivalkoisten puuvillamekkojen hihoista. 
   Omituisinta oli, että he tuntuivat katsovan suoraan minuun.
   Minä vilkaisin Groveriin sanoakseni asiasta ja huomasin hänen valahtaneen kalmankalpeaksi. Hänen nenänsä nytkähteli.
   ''Grover?'' minä sanoin. ''Kuule...''
   ''Älä vain sano, että he katsovat sinuun. Vaan taitavatpa katsoa.''
   ''Kyllä vain. Eikö olekkin kumma? Luuletko, että nuo sukat ovat sopivan kokoiset minulle?''
   ''Ei naurata, Percy. Ei naurata ollenkaan.''
   Keskimmäinen muori otti korista jättisakset, kullan ja hopean väriset pitkäteräiset, kuin pensassakset. Kuulin kun Grover haukkasi henkeään.
   ''Nyt mentiin takaisin bussiin'', hän sanoi. ''Tule!'' 

Koko Percy Jackson -sarja: Salamavaras
                           Hirviöidenmeri
                           Titaanien kirous
                           Labyrinttitaistelu
                           Jumalten sota 

-Miia