Viimein sain käsiini viimeisen osan Helena Wariksen uskomattoman kauniista pohjankontu sarjasta. Tätä on odotettu jo tarpeeksi pitkään. Kesällä joskus luin aikaisemmat osat. Tämä kirja on nyt vasta ilmestynyt, joten lukijoita riitti ennen minun vuoroani.
Ja kun sain sen käsiini ja aloin lukea, olin aivan lumoutunut. Niin kaunisti se oli kirjoitettu heti ensimmäisistä lauseista lähtien. Ei voi muuta sanoa kuin, että onpas siinä taitava kirjailija.
Täsä kirjassa palataan ihan alkuun, siihen hetkeen kun Troi löydetään Tuultensaarelta. Kirjassa keskitytäänkin sitten kertomaan nimenomaan Troin tarina, joka on edellisissä osissa jäänyt hieman arvoitukselliseksi. Jotkut kohdat tiedettiin jo aikaisemmista osista, mutta ne saivat hieman lisää syvyyttä, kun ne kerottiin Troin näkökulmasta.
Troi ja hänen kasvatusveljensä ovat matkalla kohti Pohjankontua. He haluavat selvittää onko Troin koti pelkkää satua vai onko kaukana pohjoisessa todella asutusta. Kukaan ei heihin tunnu uskovan, mutta he ovat päättäväisiä eivätkä anna muiden puheiden estää seikkailua. Matka ei kuitenkaan suju aivan odotetusti.
Troi päätyy kuolemaisillaan Vornanmutkaan, jossa hän saa parasta mahdollista hoitoa. Kahden ajankierron jälkeen hän pääsee jatkamaan matkaansa terveenä miehenä. Hän ei vain tiedä vereensä asetetusta kirouksesta, jonka on määrä surmata hänet. Hän kärsii järkyttävästä kylmyydestä vaikka auringon kuuluisi lämmittää. Hänellä ei ole paljoa aikaa. Hän ei edes tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä. Kaikki käskevät hänen mennä Pohjankohtuun muiden perässä, mutta sitä hän ei voi tehdä. Ei hän itsekkään tiedä miksi, mutta hänellä on tunne, ettei vielä ole aika, joten hän vaeltaa sutena viimeisillä voimillaan. Jopa susi on alkanut väsymään ja tuntemään kuristavaa kylmyyttä. Pian hän ei enään kestä, vaan palaa ainoan naisen luokse, joka häntä voisi auttaa. Terihan ei voi luvata hänelle parannusta -vaikka haluaisikin - sillä se tarkoittaisi, että hänen olisi otettava kirous itsellensä.
Paraneeko Troi kirouksesta? Pääseekö hän Pohjankontuun ennen kuin on liian myöhäistä? Pääseekö hän perheensä ja rakastettunsa luokse kaikkien niiden päämäärättömien vuosien jälkeen? Vai hautaako pitkä talvi kaiken alleen?
Muinainen maailma
kansantaruineen ja uskomuksineen, korpi- ja järvimaisemineen,
tuntureineen ja pikku kylineen lumoaa kaikenikäiset.
Lukunäyte:
-Se johtuu minusta, sanoin lopulta.
-Sinusta? Marti kummasteli. -Miten pitkä talvi voi sinusta johtua?
-Minä olen Talviyö. Minä olen Viimakatse. Minä olen talvenvartija. Se on minun tehtäväni siinä laulussa, jota vanhat mahdit laulavat. Se oli minussa jo ennen syntymääni, se on minun tehtäväni. Sillä maailma täytyy pyyhkiä tyhjäksi, kuten se on tyhjennetty ennenkin, ja kuten se tyhjennetään taas aikojen päästä, lumella ja jäällä, kylmyydellä ja pimeydellä, yhä uudelleen, niin monta kertaa, kunnes maailma on valmis ja täydellinen, sellainen kuin vanhat mahdit sen haluavat olevan. Puhdas laulu, ehjä kartta. Minä olen muuri pitkän talven edessä, viimeinen salpa. Näin kauan olen sen pitänyt selkäni takana. Olen estänyt sitä tietämättä miksi, mutta nyt, nyt minä tiedän. Nyt on aika. Pohjankontu on valmis. Meitä on tarpeeksi.
Koko Pohjankontu sarja:
Uniin piirretty polku
Sudenlapset
Talviverinen
-Miia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti