haastattelu

Maanantaina oli viimeinen työpäivä kansallisteatterilla. Leivoimme äiteen kanssa ihanan karpalo hyytelökakun sen kunniaksi töihin vietäväksi. Minun piti ottaa siitä kuva ja laittaa tänne ohjeet ja sillai. Mutta kuka muisti? Aivan, ei kukaan. Siinä vaiheessa kun kakku oli jo kadonnut parempiin suihin muistin suunnitelmani, mutta minkäs teet. Ehkä taas joskus tsemppaan sen verran, että muistaisinkin kaikki mahtavat suunnitelmani.
   Työpäivän jälkeen matkani kulki kohti kaapelitehdasta. Sepäs olikin sitten mielenkiintoinen reissu. Ikinä en aikaisemmin ollut käynyt kaapelilla, ja vaikka kuinka olin katsonut reitin netistä niin taisinpa sitten kuitenkin eksyä suunnitellulta reitiltä. Ei siitä kuitenkaan mitään ongelmaa tullut, en joutunut kääntymään takaisin tai kysymään neuvoa keneltäkään. Puhelimeni tosin olisi halunnut hieman toisenlaisen lopputuloksen. Puhelimessani on sellainen kartta -sovellus, joka toimii navigaattorina. Kysyin siltä vielä jossain vaiheessa, että mistäköhän pitikään kääntyä. Ja hurumykket, puhelin neuvoi palaamaan takaisin ja kiertämään jostain äärettömän kaukaa, jolloin lisämatkaa olisi tullut 4,5km. Mietin vain, että ei hemmetissä, ja yritin tsiikata omia mahdollisia reittejä. 
   Kyllä sieltä lopulta jokin reitti löytyi ja pääsin jopa melko suoraan menemään kaapelille, mikä on melkoinen suoritus minun kaltaiselle maalaistollolle. (Ei millään pahalla siis muita kohtaan, jotka jotkut ehkä asutte vielä enemmän korvessa, kuin minä) Ja löysin mä siellä kahvioonki, jossa oltiin sovittu tapaavamme. Mietin, että mahtaakohan Vesa-Pettri tajuta, että meikä on se haastateltava. Kyllähän hän sieltä sitten löysi minut.
   Haastattelu meni oikein mukavasti, vaikka eipä kumpikaan oikein ollut miettinyt, mitä oikeasti voisin siellä sitten tehdä, jos siis saan sen duunin. Niin, en tainnutkaan kertoa, mistä oli kyse? Kyse oli siis PerformanceSirkuksesta, hain sinne pukijaksi tai miksi tahansa. Vesa-Pettri mietti, että mitä voisin tehdä, kun ei siellä ole niin paljoa puvustus juttua tiedossa. Kyseessa kun on kuitenkin pieni ammattilaisteatteri, johon kuuluu n. 10 jäsentä. Kesäksi ei edes ole tulossa mitään uutta projektia. 
   Pääsimme lopputulokseen, että saisin ainakin siivota varastot ja kehittää sinne jonkinmoista järjestystä. Lisäksi olisi hyvä kuvata kaikki vaatteet ja lavasteet ja ladata ne koneelle, jotta jatkossa olisi helppo tarkastella, mitä löytyy, ja mitä pitäisi hankkia uutta esitystä varten. Jotain pientä, mutta hyödyllistä. Samalla kun kävisin kaikki tavarat läpi, katsoisin tarvitsevatko ne huoltoa ja korjausta, niin sitten korjaisin ja huoltaisin ne. Vielä pienenä ekstrana Vesa-Petteri sano, että jos minulla pysyy vasara kädessä voisin korjailla lavasteita. 
   Työ olisi melko itsenäistä, mutta se kyllä passaa. Ei siellä kuitenkaan ehkä ihan yksin aina tarvitsisi olla, ja aina pystyisin soittamaan Vesalle. Vähän oli puhetta, että olisin töissä ainakin kuukauden, luultavasti 1,5. Se kuten monet muutkin asiat kuten palkka sovitaan tarkemmin sitten, jos minut todella palkataan. 
   Hakemuksessa olin kertonut olevani mukana TeatteriSisaren riveissä, joten Vesa-petteri halusi tietää siitä hieman lisää. Kerroin, että olemme nyt tekemässä Lumikkia. Vesa oli melko innoissaan tulossa katsomaan esityksen ainakin jos saan duunin. Ja ehkäpä hän ottaa kaikki muutkin mukaansa. Hieman paineita siis Lumikin tekemiseen. Mutta pienien paineiden asettaminen kaikille on ihan tervettä, jos yksistään esiintyminen ei riitä. 
   Jaa, milloinko minä saan sitten tietää, saanko sen paikan? 3. Maaliskuuta on joku kokous, johon miun pitäisi ehkä mennä sitten loppupuolella pyörähtämään ja esittäytymään. Vesa-Petteri ei siis päätä yksin niistä asioista. Joten silloin aikaisintaan saan tietää kohtalostani, mutta voi kyllä olla, että tieto tulee vasta myöhemmin. Mutta sitä odotellessa. 
   Haastattelusta jäi kyllä todella hyvä maku, Vesa vaikutti tosi mukavalta ja hän oikeasi oli kiinnostunt meikäläisen ajatuksista. Sen kanssa tulisi varmasti olemaan mukavaa tehdä töitä. Haastattelun jälkeen menimme yhtä matkaa keskustaan, ja maksoihan hän sitten meikäläisen metromatkankin. Matkalla juttelimme jotain elämästä. Todella syvällinen keskusteluhan siihen muutamaan minuuttiin mahtui, mutta mietittiin vielä jotain ihan työhön liittyvää. Ja jotenkin ajauduin kertomaan suhteestani faijaan. Siis mitä ihmettä? Ikinä ennen en ole pystynyt puhumaan aiheesta kenellekkään tuntemattomalle. Aihe liukui siihen kun Vesa kysyi jotain ajokortista ja kun kerroin, etten saa sitä koska äiti ei luvannut maksaa. Kerroin äidin olevan yksinhuoltaja ja sitten oltiinkin taas faijassa. Vesa suhtautui asiaan oikein mukavasti, ja sanoi, että kyllä isälläni on jokin syy, miksei ole pitäny yhteyttä. Se selviää sitten kun faija on valmis kertomaan. Sitten kun haavat ovat parantuneet. Ja että nyt ei kannata syytellä ketään tilanteesta välillämme. 
   Ja vaikka en tuntenut Vesaa vielä muutama tunti sitten olleenkaa, tuntui kuin olisin voinut luottaa hänee enemmän kuin muihin pitkään aikaan. Onkohan tämä merkki parantumisesta? Alanko todella luottamaan miehiin? Vai johtuiko se tällä kertaa vain Vesa-Petterin ystävällisestä asenteesta ja ymmärtäväisyydestä? Se silvitköön aikanaan, tai jääkööt ikuiseksi arvoitukseksi. 

-Miia