Ihan äsken luin uutisen voicen netistä, missä kauhisteltiin aseen näkymistä lastenohjelmassa. Siis juu, kyllä tavallaan ymmärrän aiheesta nousseen kohun, sillä eiväthän aseet kuitenkaan mitään lasten leluja ole. Mutta miettikääpä huviksenne ihan muutama vuosi taaksepäin.
Lapsuudestani muistan hyvin pelottavat lastenohjelmat ja -elokuvat, joissa ihan surutta yritettiin tappaa toisia erillaisin keinoin. Kuten nyt esimerkiksi Topi ja Tessu. Ehä ihanin elokuva kunnes kivääri kaivetaan esiin. En minä siitä kuitenkaan minkäänlaisia traumoja saamut, vaikka kuinka pelottava se ikinä olikaan. Sanottakoon vieä Väiski Vemmelsäären ja Repe Sorsan tappo yritykset metsästäjän toimesta. Kyllähän näitä riittää.
Monessa Disneynkin elokuvassa on kuolema merkittävässä osassa. Lumikki muunmuassa, siinähän ensin Lumikin äiti kuolee ja sitten Lumikin äitipuoli yrittää murhata hänet. Kuinka suuren kohun sekin elokuva on saanut. En tiedä, mutta tuskimpa kovin suurta, sehän kuuluu klassikoihin.
Miksi siis nyt vasta ollaan alettu ajattelemaan, että kaikki tuollainen pelottava toiminta olisi traumatisoivaa? Miksi nyt tästä uudesta sukupolvesta tulisi sen väkivaltaisempaa porukkaa kuin edeltäjistään? En ymmärrä. Jos kaikki yrittäisivät jatkuvasti suojella lastensa herkkää mieltä piemimmiltäkin ärsykkeiltä, lasten pitäisi asua tynnyrissä mitä, siihen aikuistumiseen asti. Hei tosissaan. Tavallaan ymmärrän, mutta sitäkin suurempi osuus aivoissani sanoo koko asian olevan täysin järjetön. Jos lapset näkevät pyssykohtauksia, on vanhempien tehtävä kertoa aseiden olevan vaarallisia. Tai jotain. Tuli mieleeni, että saavatko nykylapset edes leikkiä pyssyleikkejä? Sehän on kuitenkin aivan sama asia. Siinä lapsi saattaa saada vääränlaisen käsityksen aseista, jos aikuiset eivät siihen mitenkään puutu.
Samalla kun kiellämme lapsiltamme kaikki lastenohjelmat, paitsi ne joissa on kivoja puhuvia kukkasia ilman minkäänlaista draamaa. Voimme hyvällä omalla tunnolla kieltää rosvo ja poliisi -leikit ja lässyimmätkin videopelit. Missä menee raja? Mikä on ylisuojelun ja kohtuullisten rajojen asettamisen ero? Se on nykypäivänä entistä vaikeammin määriteltävä asia. Ehkä olemme vain kuunnelleet liikaa kukkahattu tätejä ja päästäneet sen saman ajattelu mallin omiin aivoihimme. Sen sijaan, että ajattelisimme yhtenä klönttinä, jonka todellisena aivona tuntuu toimivan sosiaalinen media ja kiihkoilijat, voisimme joskua ajatella omilla aivoillamme. Voisimme toimia yksilöinä ja asettaa omille lapsillemme yksilölliset rajat. Mielestäni se kuulostaisi oikein järkevältä, mutta pystyykö nyky-yhteiskunta sen kaltaiseen ajatteluun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti