kuka minä olen?

En tiedä, mikä mua vaivaa. En pidä elämästäni, sillä se on sanalla sanoen tylsä. Elämässäni ei ole mitään erityisen mielenkiintoista. Ainoa, mistä todella olen kiinnostunut on teatteri, mutta eilenkin aloin epäillä, kuulunko sinne laisinkaan. Hiljaisuuteni, koituuko se tuhokseni. En mä halua olla tälläinen kotihiiri. Mä haluan olla avoin ja spontaani. Haluan tehdä, mitä tunnen sisälläni ja tehdä sen hyvin ja näkyvästi. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltava lauleskella itseskseen kulkiessaan öisiä katuja, ilman pelkoa siitä, että joku saattaa kuulla. En haluaisi ajatella muiden mielipiteitä. Mitä se kuitenkaan hyödyttää. Vaikka eläisin niinkuin ihmisen oletetaan elävän, olisiko siitä mitään hyötyä. En ymmärrä sisintäni, sillä kuitenkin olen näyttelijä ja rakastan näyttelemistä yleisön edessä. Mutta ihmisten edessä en osaa olla avoin ja itseni.
   Ehkä yritän vain suojella itseäni loukkauksilta, joita olen saanut kokea aivan tarpeaksi. Olen saanut kokea vanhempien eron, joka on viiltänyt minua syvälle sydämmeen. Se haava ei ole parantunut vielä oikeastaan yhtään ja nytkin se on erittäin tulehtunut. Valitettavasti sellaiseen tulehdukseen ei ole kehitetty antipiootteja. Siksi olen takonut itselleni panssarin, joka naamioi minut ehjäksi ja toivottavasti suojelee uusilta kolhuilta. Se tosin taitaa vain hidastaa paranemista. Ehkä joskus uskallan riisua sen kaikkien nähden. Nyt raotan vain kypärän visiiriä, sillä vielä olen liian heikko antautumaan ihmisten silmien edessä. 
   Sitä päivää odotellessa kudon mielessäni valoisampaa tulevaisuutta. Tulevaisuutta jossa ei ole sijaa ikuiselle katkeruudelle ja tuskalle, jäljelle tästä elämästä jää vai arpi muistutuksena, että kaikesta voi selvitä. Kudon kangasta kauniista langoista ja onnen säikeisä. Joskus voin tehdä siitä itselleni mekon, ja korvata sillä nykyisen haarniskan. 
   Melkein pystyn jo näkemään, miten tulen elämään kun pääsen takaisin jaloilleni, kuin uudesti syntyneenä joudun opettelemaan kävelemään jälleen luottavaisena varmoin jaloin, mutta kun siitä on selvitty, olen entistä kestävämpi ja päättäväisempi toteuttamaan unelmani. Minusta tulee maailman matkaaja, joka tallentaa matka muistonsa kauniisiin itse sidottuihin päiväkirjoihin. Joku joka pukeutuu kauniisiin kierrätys vaatteisiin ja luo osaltansa uudenlaista katumuotia. Haluan tuntea itseni vapaaksi niiden kahleiden jälkeen, jotka nykyään tunnen hartioillani. Ne eivät ole kiinni missään, sen tunnen, mutta ne painavat minua alas. Haluan asua omassa pienessä talossa, joka on sisustettu mukavan poheemiksi lukutoukan paratiisiksi maailmalta tuotuine muistoine. Haluaisin asua maalla, mutta kuitenkin suhteellisen lähellä kaupunkia, tallin lähellä. Tallilla asustaisi oma suomenhevoseni ja minä olisin onnellinen. Sellainen on unelmani, lisäksi minulla olisi mukava työ teatterin parissa.
   Luultavimmin olisin opiskellut itseni teatteri puvustajaksi, mutta en silti olisi suurten teattereiden kulisseissa. Mutta jos hyvin käy saatan löytää itseni myös lavalta ammattilais näyttelijänä. Nyt en kuitenkaan tiedä kumpaan suuntaan jalkani minua haluavat todella kuljettaa, nyt on vain pidettävä silmät auki ja mentävä minne tuuli kuljettaa. Paikoilleni en voi enään jäädä. Tai voisihan kirjailijan urakin olla mukavaa oheis toimintaa. Vai mitä sanotte? 

Tässä vielä hieno idea, jonka haluaisin joskus toteuttaa, vaikka sopivaa matkaa saankin ehkä hetken odottaa. Tälläisia asioita haluan tehdä jatkossa enemmänkin. Ihania persoonallisia asioita. 
kuva löytyi täältä.