Langenneiden enkelten kaupunki - Cassandra Clare

Tänään sain luettua Varjojen kaupunkien neljännen osan, josta sain tietää vasta etsiessäni uusia blogeja. Luulin oikeasti, että siitä olisi kirjoitettu vain 3 osaa. Mitä opin? Älä ikinä luule mitään. No, jokatapauksessa oli kyllä hyvä kirja. 

   Claryn ja Jacen romanssi jatkuu vaikkakin pienien ongelmien saattelemana. Alku oli ehkä hieman sekava ja vaikeasti hahmotettava, tosin en voi nyt sanoa sitä varmaksi kirjan syyksi, sillä luin koko kirjan junassa. Silloin ei aina pystynyt keskittymään täydellisesti, jolloin piti lukea usempaan otteeseen. Kyllä sitten kun on riittävän uppoutunut, vieressä saa tapahtua lähes mitä tahansa, että siihen havahtuu. Mutta takaisin antamaan jonkinlaista kommenttia kirjasta.

   Kirja oli kirjoitettu yhtä hyvin, kuin edeltäneet, ja juoni pysyi jatkuvasti mielenkiintoisena. Oikeastaan jokainen tapahtuna ja sana vei tarinaa eteempäin, ilmat turhia kohtauksia. Onneksi ei myöskään kerrottu kaikkea, mitä hahmot tiesivät heti, vaan jännitystä pidettiin mukavasti yllä. Joskus hieman turhankin pitkään pidettiin salaisuuksia piilossa, ainakin tälläisen uteliaan mielestä. Mutta, jos nyt miettii rehellisesti, niin kyllä oli oikea ratkaisu pitää Jacen salaisuus salassa lähes loppumetreille. Eihän kukaan muukaan hahmo siitä tiennyt mitään, aavistivat vain jonkun olevan vinossa. 

   Henkilöt oli kuvattu todella tarkkaan, joskus tosin samoja asioita toisteltiin turhan usein. Esimerkiksi ihan lopussa viimeisen taistelukohtauksen jälkeen kerrottiin omasta mielestäni turhan usein, että Clarylla oli repeytynyt juhlapuku ja verisiä ruhjeita, eikä kenkiä. Kyllä sen tietää jo vähemmästäkin. Olisiko ollut mahdollista noiden yksityskohtien sijaan kertoa jotain uutta? 

   Ärsyttävästi kirja loppui jännittävään käänteeseen. Ei kirja saa päättyä niin. Ainakaan silloin kun siitä ei ole vielä tullut seuraavaa osaa. Se tunne kun tuntuu pakahtuvan siihen uteliaisuuteen, jonka kirjan loppu aiheuttaa. Eikä auta muutakuin odottaa monta vuotta ennen kuin kirjailija paljastaa mitään. Kirjojen huono ja samalla hyvä puoli. 

   ''Kaikki tarinat ovat totta'', Isabelle sanoi. Se oli ollut hänen uskomuksensa kulmakivi lapsesta asti. Kaikki varjometsästäjät uskoivat siihen. Ei ollut yhtä ainoaa uskontoa, yhtä ainoaa totuutta - eikä yksikään myytti ollut merkityksetön. Sanotaan Langenneiden enkelten kaupungissa. 

   Tässä samalla tutkiskelen netissä, mitä kaikkia kirjoja on seuraavaksi odotettavissa, niin sieltä löytyy toistaiseksi 2 kirjaa vielä tähän sarjaan, mutta niiden suomennosta saadaan vielä odottaa. Lisäksi uusi sarja, joka sijoittuu menneisyyteen. Mistä näitä kirjoja tulee? 

   Taas näköjään eksyin ihmettelemään netistä ties mitä fantasia kirjoja. Niin, pitäisiköhän laajentaa kirja makua? Pelkkää fantasia tullut vapaaehtoisesti luettua viimeaikoina. Koulussa viimeksi lukenut jotain realistista, tosin Ocean city sijoittui kuvitteelliseen tekniikan täyttämään tulevaisuuteen. Eikun hetkinen, tänään taisin lainata melko realistisen pokkarin eli Tuulen varjon, en ole oikeastaan varma mitä siinä tapahtuu. Sen vain nappasin aikuisten osastolta sen tarkemmin perehtymättä, kun tuli melkein kiire bussiin. Vielä en ole ehtinyt lukea kuin vain ensimmäisen sivun, joka ei kerro vielä mitään. Kerron sitten, kun olen saanut luettua.

Varjojen kaupungit: 
Luukaupunki
Tuhkakaupunki
Lasikaupunki 
Langenneiden enkelten kaupunki
Kadotettujen sielujen kaupunki
Taivaallisen tulen kaupunki (ei vielä suomennettu)
                   
Lisäksi The Infernal Devices (ei vielä suomennettu): 
Kellopeli enkeli
Kellopeli prinssi
Kellopeli prinsessa

Lisäksi The Dark Artifices (ei vielä suomennettu): 
Leidi keskiyö
Varjojen prinssi
Ilman ja pimeyden kuningatar 

En oikeasti sitten tiedä missä järjestyksessä noi pitäisi lukea. Kolme sarjaa sijoitettu samaan konseptiin. The Infernal Devices sijoittuu viktoriaaniseen Lontooseen, joten jos haluaa lukea aikajärjestyksessä pitäisi aloittaa siitä. Sen jälkeen ilmeisesti Varjojen kaupungit ja sitten sen jälkeen The Dark Artifices. Jossain taas sanottiin, että kirjailija haluaisi, että ne luettaisiin ilmestymis järjestyksessä, josta mulla ei ole mitään käsitystä. Ilmeisesti niitä on ilmestynyt hieman sekaisin. Itse ajattelin lukea sarjan kerrallaan, varmaankin tuossa listan järjestyksessä.  
    

    

Missä menee ylisuojelun raja?

Ihan äsken luin uutisen  voicen netistä, missä kauhisteltiin aseen näkymistä lastenohjelmassa. Siis juu, kyllä tavallaan ymmärrän aiheesta nousseen kohun, sillä eiväthän aseet kuitenkaan mitään lasten leluja ole. Mutta miettikääpä huviksenne ihan muutama vuosi taaksepäin. 
   Lapsuudestani muistan hyvin pelottavat lastenohjelmat ja -elokuvat, joissa ihan surutta yritettiin tappaa toisia erillaisin keinoin. Kuten nyt esimerkiksi Topi ja Tessu. Ehä ihanin elokuva kunnes kivääri kaivetaan esiin. En minä siitä kuitenkaan minkäänlaisia traumoja saamut, vaikka kuinka pelottava se ikinä olikaan. Sanottakoon vieä Väiski Vemmelsäären ja Repe Sorsan tappo yritykset metsästäjän toimesta. Kyllähän näitä riittää. 
   Monessa Disneynkin elokuvassa on kuolema merkittävässä osassa. Lumikki muunmuassa, siinähän ensin Lumikin äiti kuolee ja sitten Lumikin äitipuoli yrittää murhata hänet. Kuinka suuren kohun sekin elokuva on saanut. En tiedä, mutta tuskimpa kovin suurta, sehän kuuluu klassikoihin. 
   Miksi siis nyt vasta ollaan alettu ajattelemaan, että kaikki tuollainen pelottava toiminta olisi traumatisoivaa? Miksi nyt tästä uudesta sukupolvesta tulisi sen väkivaltaisempaa porukkaa kuin edeltäjistään? En ymmärrä. Jos kaikki yrittäisivät jatkuvasti suojella lastensa herkkää mieltä piemimmiltäkin ärsykkeiltä, lasten pitäisi asua tynnyrissä mitä, siihen aikuistumiseen asti. Hei tosissaan. Tavallaan ymmärrän, mutta sitäkin suurempi osuus aivoissani sanoo koko asian olevan täysin järjetön. Jos lapset näkevät pyssykohtauksia, on vanhempien tehtävä kertoa aseiden olevan vaarallisia. Tai jotain. Tuli mieleeni, että saavatko nykylapset edes leikkiä pyssyleikkejä? Sehän on kuitenkin aivan sama asia. Siinä lapsi saattaa saada vääränlaisen käsityksen aseista, jos aikuiset eivät siihen mitenkään puutu. 
   Samalla kun kiellämme lapsiltamme kaikki lastenohjelmat, paitsi ne joissa on kivoja puhuvia kukkasia ilman minkäänlaista draamaa. Voimme hyvällä omalla tunnolla kieltää rosvo ja poliisi -leikit ja lässyimmätkin videopelit. Missä menee raja? Mikä on ylisuojelun ja kohtuullisten rajojen asettamisen ero? Se on nykypäivänä entistä vaikeammin määriteltävä asia. Ehkä olemme vain kuunnelleet liikaa kukkahattu tätejä ja päästäneet sen saman ajattelu mallin omiin aivoihimme. Sen sijaan, että ajattelisimme yhtenä klönttinä, jonka todellisena aivona tuntuu toimivan sosiaalinen media ja kiihkoilijat, voisimme joskua ajatella omilla aivoillamme. Voisimme toimia yksilöinä ja asettaa omille lapsillemme yksilölliset rajat. Mielestäni se kuulostaisi oikein järkevältä, mutta pystyykö nyky-yhteiskunta sen kaltaiseen ajatteluun?

Frankenstein

Sisältää juoni paljastuksia!!

 

Käytiin eilen katsomassa aina niin ihana Frankenstein kansallisteatterilla. Lähdettiin hyvinkäältä neljän linjabussilla Meritan, äitin ja Seijan kanssa kohti helsinkiä. Tarkoituksena oli käydä jossain kunnon paikassa syömässä ennen esitystä. Päätettiin bussissa, että halutaan pihviä. Kierrettiin sitten varmaan ainakin puolet helsingistä etsiessämme paikkaa, johon mahtuisi edes sisälle. No, eihän sellaista paikkaa löytynyt lauantai iltana helsingin keskustasta. Kun kello oli jo hieman yli 6, päätimme olla tuhlaamatta enään hetkeäkään epätoivoiseen yritykseen löytää ravintola. Suuntasimme mäkkäriin. Juuri sinne, minne kaikkein viimeisimpänä ajattelimme. No, saimmepahan ainakin 2 hieman erillaista pihviä, tilatessamme kerrosateriat. Hyvää se oli, kun koko päivänä ollut syönyt oikeastaan mitään. Sitten vielä appelssiini-suklaa-pirtelö jälkiruuaksi. Nami, ku oli hyvää vaikkakin mainoksen kuva näytti 100 kertaa paremmalta. Mutta niinhän se aina menee...
  Sitten viimein kansallisteatterille ja katsomaan frankensteinia. Tunsin itseni heti äärimmäisen alipukeutuneeksi, kun astuin sisään teatteriin. Kyllä minä oikeasti tiedän, miten sinne kuuluu pukeutua, mutta kun kaapista ei eilen oikein löytynyt siistimpääkään vaatetta. Minkäs teet, kun et ole täyttänyt kaappiasi aina tyylikkäillä vaatteilla. 
   Frankenstein... Se oli aivan ihana, mutta kun oli jo kertaalleen nähnyt ensimmäisen osan, tiesi mitä oli luvassa. Ja kun kaikki ei enään mennytkään niin kuin aikaisemmin, alkoi miettiä kumpi ratkaisu toimi paremmin. Todenmukaisesti on sanottava, että jotkut asiat suorastaan häiritsivät, kun ne oli tehty uudella tavalla. Erityisen häiritsevä oli heti ensimmäisessä kohtauksessa kun Frankenstein viittoi tahtia ''uruille''. Eilen se kohtaus vei aivan liikaa aikaa, kun mitään ei kuitenkaan muuta tapahtunut. Harjoituksissa kyseinen kohtaus oli huomattavasti lyhyempi, mutta toimi mielestäni paremmin. 
   Oikeastaan muuten kaikki muutokset toimivat oikein hyvin ja toivat enemmän ajateltavaa. Edelleen osasin hämmästellä eläväntulen käyttöä. Varsinkin kun se usein on kiellettyä turvallisuus syiden takia. Kuitenkin kun miettii, niin ei tietyt kohtaukset olisi onnistuneet ilman tulta. Esimerkiksi, kuinka olisi voitu näyttää uskottavasti talon poltto? En tiedä, enkä halua edes ajatella ala-asteen mieleen tuovia silkkipaperiliekkejä. Itsekkin haluaisin päästä kikkailemaan tulella lavalle. Se herättää yleisössä vau -tunteen. Samalla kun näkee tulta lavalla, niin alkaa automaattisesti pelkäämään, että kohta joku sytyttää hihansa. Mitään ei onneksi ainakaan vielä ole tapahtunut. *koputtaa puuta*. Ei saa manata, mutta kerran Minkan hame osui maassa olevaan kynttilään sammuttaen sen. Onneksi ei sitten hame syttynyt. 
   Puoliaika tuli tunnin ja 10 minuutin jälkeen suurinpiirtein. Olimme tilanneet kahvit ja ihanat vadelmajuustokakut. Ja miksiköhän en ottanut eilen ensimmäistäkään kuvaa tänne laitettavaksi? Olishan se hienoa jos lukijatkin saisivat vielä tarkemman kuvan päivästäni. Mutta tosiaan, kakku oli aivan älyttömän hyvää teen kaverina nautittuna. 
   Toinen puolisko oli sitten itselleni aivan uusi elämys. Viktor alkaa luomaan Oliolle naista ylpeänä työstään. Hän haluaa tehdä naisesta virheettömän kauniin kumppanin ensimmäiselle oliolle. Vikror alkaa kuitenkin miettimään jälleen, mitä tapahtuu jos oliot rakastuvat. Entäjos ne lisääntyvät? Tai tekevät tuhoja yhdessä. Kun nainen on herättämistä vaille valmis, Viktor muuttaa mielensä ja tuhoaa luomuksensa ennen, kuin on liian myöhäistä. Mikä on mielestäni oikein hyvä päätös juonen kannalta. Vaikka samalla alkoi ärsyttämään Olion puolesta, kun jälleen häneen ei luotettu ja hänet petettiin raa-asti.
   Hesarin arvostelu ensi-illan jälkeen ei ollut kauhean positiivinen, mutta onneksi minulla on täysi oikeus olla eri mieltä. Minun mielestäni roolisuoritukset menivät aivan nappiin. Ainakaan en olisi osannut kuvitellakkaan parempaa eläytymistä. Tunteet iskivät jokaisessa kohtauksessa ihan selkärankaan asti. Enempää en olisi voinut toivoa. Erityisesti ihmettelen Hesarin kommenttia Esa-Matin suorituksesta Oliona. Mitä he vielä kaipasivat lisää? Minä ainakin uskoin, että Olio olisi halunnut olla hyvä, mutta ei osannut ihmisten ennakkoluulojen vuoksi. Ihmiset tekivät hänestä pahan ymmärtämättömyytensä tähden. 
   Upeata työtä kaikilta niin näyttelijöiltä kuin ohjaajalta, käsikirjoittajalta, puvustajalta, lavastajilta ja kaikilta muiltakin. Nyt vain kaikki muutkin tutustumaan Olion tarinaan kansallisteatterille. Esitys ajat ja hinnat löytyvät kansallisteatterin kotisivuilta osoitteesta: www.kansallisteatteri.fi. 

Testejä, jee!!

Noonni. Siinä se taas nähtiin, että aina kun pitää tehdä joku testi, jonka joku on linkannut faceen, niin sitten huomaakin tekevänsä testejä koko illan. Se on niin salakavalaa, kun tehtyäsi testin tulee alle loputon lista muita testejä - jotka on vain pakko tehdä. Mikä siinä on? Oke, ihminen on utelias ja onhan se hyvää ajanvietettäkin. Saa katsoa vähän millaisen kuvan antaa itsestään. Ainahan testit eivät ihan nappiin mene, mutta silloin lähinnä huvittaa.
   Katsoin huvikseni, mihin ammattiin sopisin ja joku taiteellinen työ sieltä paljastui. Eli kai sitä ollaan jokseenkin oikealla alalla, suunta on ainakin erittäin lupaava. Sillä mikäs sen taiteellisempi työpaikka kuin teatteri?
   Mutta mikä alkoi hieman ärsyttää oli, kun halusin tietää millaisen elämänmuutoksen tarvitsisin, ja testi kertoi että meikäläisen pitäisi ottaa rennosti ja suunnitella vähemmän tekemisiä. Nii, mitäköhän mä kauheesti olen viimeaikoina suunnitellut? Nii-in. Emmä mitää suunnittele, kalenteri huutaa tyhjyyttään paitsi silloin kun siellä on jonkun muun sanelemia menoja ja tapahtumia, joihin on pakko osallistua. Ainut aikataulullinen suunnitelma, joka itse olen viimeaikoina tehnyt koski frankensteinia. Se piti vain laittaa johonkin väliin, joka osuu vielä työssäoppimisen aikaan. Vaihtoehtoja ei kovin montaa silloin jäänytkään. Eli Frankensteinin menen katsomaan oikeaan esitykseen 26.1. joten siitä lisää luultavasti heti seuraavana päivänä. 
   Olen kuitenkin melko yllättynyt kuinka oikeaan etenkin horoskoopit ovat osuneet. Ja vielä kun testi kertoi luonteestani täysin samaa tarinaa. Tuntevatko testit minut paremmin kuin minä itse? Siltä joskus tuntuu. Jotkut testit ovat kuitenkin vaikeita täyttää. Minulla ei erityisemmin ole kokemusta esimerkiksi kuinka toimisin jos näkisin juopon katuojassa - niinkuin eräässäkin testissä kysyttiin. Tai mitä sanoisin jos kummilapseni ajaa irokeesin? Ne vastaukset eivät edes tuntuneet mitenkään luontevilta ''väärän'' iän takia. Niin, onneksi on keksitty termi nimeltä arvaaminen tai sokkoammunta. Mielenkiintoisiin sillä keinolla päästään, mutta ei se ole niin vakavaa.
   Kuten eivät kaikki testitkään ole kovin vakavamielisiä - eivätkä edes yritä olla. Esimerkiksi: ''kuinka monta paketti saat jouluna?'', ''Mikä festari moka olet?'' Siis anteeksi mitä? Mitä ideaa? Kyllä kai mä tiedän olevani lukutoukka vaikken testiä tekisikään. Jotkut tietenkin tekevät niitä ehkä vain katsoakseen mitä testit tietävät - ja onhan se ihan hyvää ajankulua. 


Nonni, kerrotaanpas sitten vähän tästä päivästä. Eli, tänään on ihan kohta Frankensteinin eni-ilta. Jehee! Miksköhän oon innoissani asiasta, vaikka se ei tavallaan koske ees mua? En ole menossa katsomaan sitä, enkä oikeastaan ole edes osallistunut sen tekemiseen - sen verta, mitä on annettu. Onhan se silti tosi hieni juttu, tänään se kuitenkin tavallaan vasta herää oikeasti henkiin kun maksavat ihmiset tulevat katsomaan sen. Ja etenkin kriitikot ovat liikenteessä. Tämä päivä ratkaisee, mitä ihmiset kirjoittavat, ja millaisen kuvan lukijat saavat. Kannattaako mennä katsomaan vaiko eikö? Nam, nam. Pystyn vieläkin melkein maistamaan sen ihanan enskari kakun, jonka pukusuunnittelija oli meille tänään tuonut. Mango, passion hyydykekakku. Olisi pitänyt ottaa tänne kuva teitä lukijoita kiusaamaan.
   Tänään pääsin vielä tekemään pienen muutoksen koskien Minkan liiviä, joten kaikki ei todellakaan ole valmiina heti ja ajoissa. Mutta sellaista se elämä ja teatteri on.


Junassa oli tunnelmaa tullessa Hyvinkäälle. Lukemiseni keskeytettiin peräti 2 kertaa ihan tarkoituksella. Mur. Ensin pääsin täyttämään mukavan kyselyn koskien VR:ää ja HSL:ää. Jotain kyseltiin matkustus mukavuutesta ja helppoudesa sellaista normaalia. Tosin jos nyt rehellisiä ollaan, niin pariin kysymykseen taisin väärin vastata, koska ymmärsin vähän väärin aluksi. Aivan, pikkuvikoja. 
   Omasta kokemuksestani lipuntarkastajat ovat kovaäänistä porukkaa, jotka ilmoittavat tulostansa jo hyvissä ajoin - eivät tänään. Luin kaikessa rauhassa, mutta en mielestäni kuitenkaan niin keskittyneesti, että koko muu maailma olisi hiljentynyt ympäriltäni. En kuitenkaan kuullut mitään lipuntarkastajista, varsinkaan kun he eivät millään metelillä sieltä tulleet. Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin, kun kaikki ympärillä alkoivat kaivaa lippujansa, mutta en siinä vaiheessa vielä tajunut kaivaa omaani repun syövereistä. Vasta siinä kun mun lippua olisi oikeesti kaivattu heräsin kirjakoomasta. Panikoiduin jo pelkästään lipuntarkastajan näkemisestä, sillä aikaisemmat kokemukset eivät ole olleet kovin miellyttäviä. Paniikissa kirja kiinni ja penkomaan reppua ja niitä lukuisia täysin turhia tavaroita, joita sieltä löytyy. No sieltä se lippu viimein löytyi ja sain huokaista helpotuksesta kun pääsin takaisin syventymään kirjaani. 
   Muut eivät olleet yhtä onnekkaita, kuulin kuinka kaksi toisilleen täysin tuntematonta nostivat melkein haloon kun liityntälippu ei kelvannukkaan. Molemmat kertoivat painaneensa oikeaa nappia, mutta siitä huolimatta kortti oli väärälle alueelle. Mikälie yleinen häiriö, mutta ei sille mitään siinä voinut. Sakot molemmille käpälään ja hyvätmielet. Sen pystyy onneksi selvittämään jostain, että mitä on painanut, joten jos selviää, että vika on ollut laitteissa niin silloin sakko tietenkin kumotaan. 
 

jokseenkin hyödyllinen päivä

Tein tänään nämä kaverin villasukat loppuun. Huomasin, että olen saanut neulomis taitoni takaisin, kun aikaisemmin kerroin sen olevan hieman hukassa. Ja ihan jännäthän näistä tulikin, vaikka itse sanonkin. Ehkä raidoitus idea olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, jos pohja väri olisi ollut valkoinen tai ehkä jopa musta.

   

Lankana käytin vaaleanpunaista 7Veljestä ja raidassa muita punaisen eri sävyisiä jämälankoja. Raidat molemmissa sukissa erillaiset. En muutenkaan pitänyt suurempaa huolta langan päättymisestä. Mielellään lanka kannattaa vaihtaa kuitenkin sileällä osuudella, muuten resori ei enään jousta samalla tavalla.

Kävin tänään myös mukavalla tunnin kävely/juoksu lenkillä hyvinkään metsissä. Vaikka oli se taas vaikeata saada hilattua itsensä ulos tavallaan ilman mitään kunnon syytä. Kyllähän pelkän liikkumisen pitäisi riittää syyksi, mutta jotenkin se tuntuu aina yhtä vaikealta. Piti vain ottaa itseä niskasta kiinni ja kysyä itseltä, haluatko tälläisen elämän. Haluatko viettää kaiken vapaa-aikasi sisällä ja lihoa TV:n edessä? Ei, en halua. Se ajatus saa ulos varsinkin, jos ulkona ei ole erityisen huono ilma. 
 

Sitten kun loppujen lopuksi on saanut itsensä liikkeelle ja saa vähän raitistailmaa niin yllättäen tuntuu heti paljon paljon paremmalta. Jotenkin tulee itselle ainakin todella rentoutunut fiilis. Pitää alkaa reippailemaan hieman useammin, tosin töissä menee ainakin toistaiseksi kaikki arkipäivät. Viikonloput sitten pitää olla teatteri treeneissä. Kyllä sieltä jostain on pakko löytyä lisää aikaa ja hippunen energiaa. Ei saa antaa itsensä tyytyä katteettomaan lupaukseen, että huomenna sitten, myt ei oiken jaksa. Sitten helposti huomaa, että huomiseen onkin useita viikkoja.
   Vielä kun saisin kitkettyä itsestäni ajattelutavan jonka mukaan siivoan huoneeni aina huomenna tai viimeistään viikonloppuna. Se olisi mukava tavoite, mutta aina keksii tekemään jotain muuta ja sitten huomaa, että siinähän se päivä taas meni. Missä on selkäranka? Missä suunnitelmallisuus ajanhallinnan suhteen? Ne ovat hyviä kysymyksiä, joihin pitäisi jostain vastaus löytyä.

Rento päivä

Huhhuh. Aamulla kun heräsin tai siis nousin siinä kymmenen aikoihin meinasin saada slaakin, kun huoneeni lämpömittari kertoi ulos melkein 30 astetta pakkasta. Meinasin jo kömpiä takaisin sänkyyn ja skipata koko päivän. Onneksi pakkanen kuitenkin lauhtui mukavasti ennen kuin piti työntää nokka ulos. Kun äiti vei kivana minut jokelaan teatteri treeneihin pakkasta oli enään vain 12 astetta. 
   Eli tänään oli Lumikin ensimmäiset reenit, joissa tehtiin edes jotain näytelmän eteen. Eihän me tänäänkään muuta kuin luettu kässäri kerran läpi, mutta pitäähän sekin joskus tehdä. Ensikerralla päästään jo vihdoin aloittamaan työstäminen. Hieno siitä tulee, kyllä mä luulen. Alan pikkuhiljaa jopa alkaa oikeesti tykkää roolistanikin. Kun musta nyt ei oikeesti tuu sellainen nöhverö niinkö disnin leffassa, eikä musta edes tehdä miestä. Luojan kiitos. Oikeastaan yleisö saa päättää olenko nainen vai mies. Sillä ei meidän mielestä ole merkitystä, joten kumpaakaan ei korosteta. Olen vain metsästäjä. 
   Reenejen loputtua ulkona oli jo alkanut hieman hämärtää ja aurinko värjäsi taivaanrannan kauniilla väreillänsä ja pitihän ne tallentaa. Vaikka eiväthän ne puhelimeen yhtä kauniina kopioituneet.

Jokela

 Hyvinkää

 Ihan mukava päivä oli vaikka mitään erikoista en tehnytkään, mutta ehkä juuri se piti mielialan sopivalla tasolla niin ei tarvinnut pettyä ja hermostua. Okei tosta hermostumisesta en oo niinkää varma. Kun pääsin kotiin meni lopullisesti hermo takkiin ku se ei voinu lähtee pois päältä ilman, että kaikki paidat läks kanssa. Sitte lopulta vaa revin sen pois ja heitin lattialle. Oke, oli jo nälkäki, mutta onneks äiti oli tehny hyvää keittoa ja mahti pannaria. Nyt tutustumista uusiin rentoihin bändeihin. Merkintä loppuu.

Musteloitsu - Cornelia Funke

Okei, eli nyt pitää ihan ensimmäiseksi ihmetellä, että miten voi olla taas näin innostuneessa tilassa. Jotenki on ollu jo pidempään sellanen tunne, että oikeen mikään ei huvita ja vaikka huvittaiski ni sitte ku alkaa tekemään ni sitte taas innostus lopahtaa. Kuten nyt esimerkiksi kaverin villasukat. Ensimmäisen tein suhteellisen nopeasti vaikka ei sekään erityisen kivasti luonnistunut, nyt toista olen tehnyt tuskallisen hitaasti. Lisäksi tuntuu, että olen menettänyt neulontataidon aivan tyystin. Yritän neuloa rennosti, mutta sitten tulee liian löysää ja jos alan kiristämään tulee vain sanomista. Mikä neuvoksi? Kyse ei kuitenkaan ole puikoista suhteessa lankaan sillä samoilla olen ennenkin sukkia tehnyt hyvällä menestyksellä. Mutta ei siitä sen enempää.

 

Eli siis Musteloitsu. Kerroin jo joskus kuukausi sitten Mustesydämmestä, joka on siis kirjasarjan ensimmäinen osa. Musteloitsu jatkoi Mustesydämmen tarinaa vuoden tauon jälkeen ja hyvin jatkoikin. Kerroinkohan viimeksi, mistä koko kirjassa on kyse? Nyt en sitä kuitenkaan tarkista, sillä innostuksen puute, enkä jaksakkaan kertoa. Voitte lukea itse luettuanne ensin oman arvosteluni. Nyt nimittäin tunttuu, että en löydä sanoja yksinkertaisempiinkaan lauseisiin. Tuotakin lausetta väänsin vaikka kuinka ja kauan. 
   Musteloitsu tosiaan jatkaa Mustesydämmen tarinaa samaan mukaansatempaavaan tyyliin. Kerronta oli sujuvaa ja jos oli vain itse hereillä eikä ulkopuoliset häiriötekijät vaikeuttaneet lukemista, ei tarvinnut lukea uudestaa miettien, että mitäköhän tässä taas tapahtu. Tässä oli ehkä enemmän yllättäviä juonenkäänteitä. Lisäksi tarina alkoi loppuakohden saamaan kokoajan synkemmän värimaailman. Henkilöitä kuolee ja kun Fenoglio yrittää korjata maailmaansa sepittämällä uusia tarinoita, tilanne vain synkkenee kun suunnitelmat eivät täysin käykkään toteen. Hetkittäin olisin halunnut itsekkin hypätä rarinan keskiöön ja ravistella päähenkilöille järkeä päähän. Ehkä se ei kuitenkaan olisi ollut erityisen hyvä idea, ottaen huomioon miten kirjassa tuollainen toiminta vaikutti kaikkeen. 
   En oikein osaa sanoa kummasta kirjasa pidin enemmän. Ensimmäinen oli mukavampi nimenomaan rauhallisuutensa perusteella varsinkin kun olen niin tunteellinen ja uskon jokaisen sanan, jonka luen kirjasta. Heittäydyn syvälle tunteeseen. Toisaalta toisessa oli enemmän toimintaa ja vielä enemmän tunnetta vaikka se ei niin positiivista ollutkaan. Toiseksi Musteloitsussa oli enemmän romantiikkaa ja tunteisiin perehtyvää kerrontaa. Mikä on ehdottomasti iso plussa. Joten ehkä kuitenkin jos kysytään, kumi on parempi vastaisin Musteloitsu. Tähän väliin sopiikin hyvin lainaus Musteloitsusta: ''Taivaan vallat, kyllä rakkaus on melkoinen riesa. Jokainen, joka muuta väitti, ei ollut ikinä kokenut tuota kirottua väristystä sydämmessään.'' Itse ainakin aloin uska tuohon, vaikka erityisemmin ei kokemusta aiheesta olekkaan.
   Musteloitsu myös herätti halun saada tietää lisää. Se loppui kesken, kaikkea päähenkilöt jäivät juonimaan ja suunnittelemaan, jotai jo laitettiin alulle. Mihinkään lopputulokseen ei vielä kuitenkaan päästy, loppu saadaan lukea seuraavasta kirjasta nimeltä Mustemaailma. Nyt kun kävin eilen kirjastossa se ei valitettavasti ollut siellä vaan molemman kappaleet ovat lainassa. Sen sijaan lainasin Langenneiden enkelten kaupungin, joka on varjojen kaupungit sarja neljäs ja ilmeisesti viimeinen osa. 
   Tiedättekö sen raivostuttavan tunteen kun luet jotain sarjaa ja kuvittelet, että siihen kuuluu vain vaikka nyt 3 osaa, koska kirjaston hakukone ei kerro mitään neljännestä osasta? Minä tiedän sillä juurikin näin tapahtui Varjojen kaupunkiren kanssa. Sitten viikonloppuna kun selailin blogeja löysin postauksen juuri tuosta neljännestä kirjasta, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Ehkä voisin tutkia asioita hieman netin muiltakin sivustoilta saadakseni oikeasti tietää kaikista kirjoista. Toinen samaan kategoriaan kuuluva asia on uuden kirjan odottaminen. Ja tajusin, että kuinka mun ajan pitäis riittää kaikkien ihanien kirjojen lukemiseen varsinki ku lähes kaikki joista olen kiinnostut on sarjoja... Ehkä aika riittää, onhan tässä koko elämä edessä. Entä jos kasvan ulos fantasiakirjoista, joita rakastan ennen kuin olen saanut lukulistani päätökseen. No, sitä vaaraa tuskin ihan heti on.  

Koko sarja: Mustesydän
            Musteloitsu
            Mustemaailma 

kuka minä olen?

En tiedä, mikä mua vaivaa. En pidä elämästäni, sillä se on sanalla sanoen tylsä. Elämässäni ei ole mitään erityisen mielenkiintoista. Ainoa, mistä todella olen kiinnostunut on teatteri, mutta eilenkin aloin epäillä, kuulunko sinne laisinkaan. Hiljaisuuteni, koituuko se tuhokseni. En mä halua olla tälläinen kotihiiri. Mä haluan olla avoin ja spontaani. Haluan tehdä, mitä tunnen sisälläni ja tehdä sen hyvin ja näkyvästi. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltava lauleskella itseskseen kulkiessaan öisiä katuja, ilman pelkoa siitä, että joku saattaa kuulla. En haluaisi ajatella muiden mielipiteitä. Mitä se kuitenkaan hyödyttää. Vaikka eläisin niinkuin ihmisen oletetaan elävän, olisiko siitä mitään hyötyä. En ymmärrä sisintäni, sillä kuitenkin olen näyttelijä ja rakastan näyttelemistä yleisön edessä. Mutta ihmisten edessä en osaa olla avoin ja itseni.
   Ehkä yritän vain suojella itseäni loukkauksilta, joita olen saanut kokea aivan tarpeaksi. Olen saanut kokea vanhempien eron, joka on viiltänyt minua syvälle sydämmeen. Se haava ei ole parantunut vielä oikeastaan yhtään ja nytkin se on erittäin tulehtunut. Valitettavasti sellaiseen tulehdukseen ei ole kehitetty antipiootteja. Siksi olen takonut itselleni panssarin, joka naamioi minut ehjäksi ja toivottavasti suojelee uusilta kolhuilta. Se tosin taitaa vain hidastaa paranemista. Ehkä joskus uskallan riisua sen kaikkien nähden. Nyt raotan vain kypärän visiiriä, sillä vielä olen liian heikko antautumaan ihmisten silmien edessä. 
   Sitä päivää odotellessa kudon mielessäni valoisampaa tulevaisuutta. Tulevaisuutta jossa ei ole sijaa ikuiselle katkeruudelle ja tuskalle, jäljelle tästä elämästä jää vai arpi muistutuksena, että kaikesta voi selvitä. Kudon kangasta kauniista langoista ja onnen säikeisä. Joskus voin tehdä siitä itselleni mekon, ja korvata sillä nykyisen haarniskan. 
   Melkein pystyn jo näkemään, miten tulen elämään kun pääsen takaisin jaloilleni, kuin uudesti syntyneenä joudun opettelemaan kävelemään jälleen luottavaisena varmoin jaloin, mutta kun siitä on selvitty, olen entistä kestävämpi ja päättäväisempi toteuttamaan unelmani. Minusta tulee maailman matkaaja, joka tallentaa matka muistonsa kauniisiin itse sidottuihin päiväkirjoihin. Joku joka pukeutuu kauniisiin kierrätys vaatteisiin ja luo osaltansa uudenlaista katumuotia. Haluan tuntea itseni vapaaksi niiden kahleiden jälkeen, jotka nykyään tunnen hartioillani. Ne eivät ole kiinni missään, sen tunnen, mutta ne painavat minua alas. Haluan asua omassa pienessä talossa, joka on sisustettu mukavan poheemiksi lukutoukan paratiisiksi maailmalta tuotuine muistoine. Haluaisin asua maalla, mutta kuitenkin suhteellisen lähellä kaupunkia, tallin lähellä. Tallilla asustaisi oma suomenhevoseni ja minä olisin onnellinen. Sellainen on unelmani, lisäksi minulla olisi mukava työ teatterin parissa.
   Luultavimmin olisin opiskellut itseni teatteri puvustajaksi, mutta en silti olisi suurten teattereiden kulisseissa. Mutta jos hyvin käy saatan löytää itseni myös lavalta ammattilais näyttelijänä. Nyt en kuitenkaan tiedä kumpaan suuntaan jalkani minua haluavat todella kuljettaa, nyt on vain pidettävä silmät auki ja mentävä minne tuuli kuljettaa. Paikoilleni en voi enään jäädä. Tai voisihan kirjailijan urakin olla mukavaa oheis toimintaa. Vai mitä sanotte? 

Tässä vielä hieno idea, jonka haluaisin joskus toteuttaa, vaikka sopivaa matkaa saankin ehkä hetken odottaa. Tälläisia asioita haluan tehdä jatkossa enemmänkin. Ihania persoonallisia asioita. 
kuva löytyi täältä.

täällä taas

Tänään kun menin töihin, mun pöydälle oli ilmestynyt tälläiset kivat tallukat.  Toinen pari tosin oli vielä kivemmassa kunnossa. Toisessa hyvä, että pohja oli enää ollenkaan kiinni - vain vähän kärjestä ja vielä vähemmän kantapäästä. Toinenkin auki myös toiselta sivulta. Ajattelin, että joku muu varmaa tekee niille jotain, että eikai ne mulle sentään ole. Kukaan ei ollut mitään viestiä jättänyt, eikä kukaan tiennyt mitään mistään. Meikä jättää tallukat sinne ja menee pukuhuoltoon, tietäen, että siellä kyllä on jotain tekemistä. 
   Pukuhuollossa alko samantien ärsyttää, ku ois pitäny mitata jotai epämääräisiä rytkyjä ja viedä niitä varastoon. Jotain villapaitoja mä siinä katoin koon niskasta ja vein suoraan varastoon, niitä kun ei sen erityisemmin tarvitse mittailla. Tein kaiken tosi hitaasti ja rauhassa. Ja kun vein niitä neuleita sinne varastoon, oisin vaan halunnu piiloutua sinne kaikkien niitten villapaitojen sekaan ja jäädä sinne. No, siinä sitte ketkuttelin kahvitauolle asti. 
   Kahvitauon jälkeen, mulle sitte kerrottiin, että sun pitäis korjaa nää. Mie olin vähä, että eikai nyt sentään, ne on kengät, emmä jaksa. Joo-o, mä tiiän, että mun asenne ei ollu aamulla kovin hyvä, mutta sellasta se välillä on. Puolet toisesta, siitä pahemmasta kengästä sain tehtyä ennen ruokkista ja sitten tulikin Asta, opettajani käymään.
   Asta ei pitänyt ideasta, että laitoin hänet kiipeämään rappuset ylimpään kerrokseen. Ei ainakaan sen jälkeen kun Merja kysyi, että miksei tultu hissillä. No, enhän minä ikinä sitä hissiä käytä, ni eikai mun oleteta muistavan sen olemassaoloakaan. Juteltiin hetki kahestaa Astan kanssa sillä välin ku Merja vielä oli syömässä ja soitti yhden puhelun. Sillen päästiin asiaan.
   Olin pelännyt, että miten me järjestetään työssäoppimisen näyttö, sillä enhän mä oo kauheesti mitään päässy tekemään. Sain sitten tietää, että on mahdollista arvioida koko työssäoppimis jakso näyttönä, joten niin sitten menetellään. Vähän tosin alko jännittää, sillä enhän mä nyt kuitenkaan ehkä mikään huippu työntekiä ole ollut. Niinkuin Merja sanoi, niin olen todella hiljainen, mikä siis tarkoittaa, että en kysy tarpeaksi kärkkäästi itselleni tekemistä. Okei, no välillä oisin voinutkin kysyä sen sijaan, että olisin suunnannut suoraan pukuhuoltoon, niinkuin tässä vuonna 2013 on tapahtunut lähes joka päivä. Miettii sitten kuitenkin, että en mä halua lähteä metsästämään Merjaa tai ketään muutakaan, joka vastaa ompelutöistä, ympäri teatteria. 
   Mä oon yrittänyt olla mahdollisimman omatoiminen ja kysyä sitten kun on jotain ongelmaa tai en vain tiedä mistä löytäisin tarvitsemani. Joten en sitten tiedä miten huonosti tai hyvin olen työskennellyt, saati millaisen kuvan olen antanut itsestäni. 
   Myönnän, että en ole kaikista puheliain ihminen, mutta mitä sitä turhaan löpisemään asioita, jotka eivät ketään kiinnosta. Joillekkin on ollut helpompi puhua omista henkilökohtaisista asioista, toisille en ole kertonut itsestäni oikeastaan mitään. Miten minua voisi syyttää hiljaisuudesta, jos tuntuu, ettei kukaan edes kuuntele. Jos joskus yritinkin liittyä puheeseen, niin heti päälleni jyrättin. Niin tuntuu nykyään tapahtuvan melko usein. Ei ihmiset jaksa kuunnella, jos he pitävät omaa asiaansa mielenkiintoisempana.
   Tosiaan, nyt on korkea ja ehdottomasti viimeinen tilaisuus ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Tunkea vaikka luudanvarsi paidan sisään niin ryhti myös säilyy viimeisiin päiviin asti. Nyt ei ole aikaa löysäillä ja antaa ihmisten luulla, ettei minua kiinnosta. Mun on saatava hyvä numero näytöstä, sen verran tärkeätä se kuitenkin on.
   

teatterin ihmemaa

Mitäköhän taas? En tiedä. Kyllä mulla oikeesti olikin jotain järjellistä kerrottavaa, mutta empäs mie nyt enää mitään muista, joten taitaakin olla parasta vain hehkuttaa Kansallisteatterin Frankensteiniä, joka saa ensi-iltansa 23.1.2013.
   Eilen oli teatterin kevätkauden avajaiset ja siinä samalla lehdistötilaisuus, johon minäkin menin istumaan. Siellä sitten vedettiin alku frankensteinisa, ja aah ku mä olin innoissani.
  Tänään käytiin porukalla katsomassa ensimmäisen osan harjoituksia ja meikäläisen innostus vain kasvoi tätä näytelmää kohtaan. Lavastus oli aivan upea ja nähtävää riitti vaikka kuinka. En mie osaa nyt edes kuvailla kuinka hieno se oli, niin hieno se oli. Oli käytetty hienosti valoja ja erityisen mukavaa oli nähdä lavalla tulta. Kynttilöitä ja tulitikuilla leikittelyä ja jossain vaiheessa näyttämön poikki heilui metallinen maapallo, jonka sisällä roihusi suhteellisen iso liekki. Upeeta, harvemmin tulta nimittäin ei uskalleta käyttää turvallisuus syistä. Ja pakko sanoa, että kyllä siinä itselläkin käväisi mielessä, että kohta joku oikeesti polttaa hiuksensa rullaluistellessaan kyntteliköt käsissä. 
   Useampaan otteeseen mietin nimenomaan lavasteista, että vau, olispa meijäki teatterilla tollasia. Kuten esimerkiksi äärimmäisen hieno idea käyttää pyörivää lavaa, jolla saadaan vain pyöritettyä uudet lavasteet paikoilleen ja edelliset menevät samalla taakse piiloon. Samalla kohtaukset vaihtuvat mukavan sulavasti, eikä tule niitä perinteisiä lavalle kävelyitä. Hienoa oli kun ihmiset vain seisoivat stilleissä ja liukuivat paikoilleen. 
   Näyttelijät tekivät myös todella hyvää työtä. Yritin joissain kohdissa etsiä edes pientä virhettä kun näyttelijät seisoivat stilleissä. Yritin nähdä edes pientä juojumista, naaman liikuttelua, edes räpäytystä. Mitään en kuitenkaan löytänyt. Tietenkin kun näytelmä ei ole vielä valmis, niin ei ilman keskeytyksiä ja korjailuja päästy menemään. Eniten kuitenkin häiritsi kun eivät muistaneet vuorosanoja, kun ensi-iltaan on vain 2 viikkoa. Tosin kun miettii, miten Sisaren treenit ovat menneet samassa vaiheessa. Niin se aina menee, vielä juuri ennen kenraalia ihmiset tuskailevat tiettyjen kohtien kanssa ja sitten kuin ihmeen kaupalla esityksessä kaikki menee niin kuin pitääkin. Ja se on tilanne ainakin meidän teatterissa. Joku kuitenkin miettii, että missä ihmeen teatterissa olen mukana, kun vasta viimeisinä päivinä saadaan paketti kasaan.  
   Mutta todellakin, olen aivan innoissani tästä näytelmästä ja todellakin aijon mennä katsomaan valmiin esityksen. Niin hieno se on, että tämän kerran voin ehkä hieman sijoittaa rahaa teatteriin. Usein olen päässyt Sisaren kanssa ilmaiseksi erinäisiin esityksiin, usein nekin ovat olleet harjoituksia, mahdollisine keskeytyksineen. Nyt jos en käy katsomassa sitä 2. osan harjoituksi, niin jää jotain ihmeteltävää vielä varsinaiseen esitykseenkin. Tosin en kyllä tänäänkään aluksi ajatellut mennä katsomaan, mutta sinne sitä sitten vähän niinkun joutu menemään ku kaikki - melkein ainakin - meni. Mitä muut edellä niin minä perässä. Niin se menee. 
   Meikäläinen on ehkä hieman turhan innoissaan tästä näytelmästä, mutta ehkä se toisaanta kertoo jotain. Paikkani on selkeästi teatterin ihmeellisessä maailmassa. Sinne mä kuulun, tai ainakin tällä hetkellä mun sydän mua sinne kovasti vetää. Kuten jo aikaisemminkin kerroin niin hain kesätöitä kiertävistä teattereista ja sirkuksesta, ja nytkin olen kansallisteatterilla töissä, niin eiköhän se kerro jotain. Ehkäpä haen valmistuttuani vaatetusompelijaksi, teatterikorkeesee. Tiedän, tiedän, sinne on äärimmäisen vaikea päästä, mutta jos innostusta löytyy ei saa tilastojen masentaa ennen kui on edes kerran yrittänyt.
   Niin ja vielä niistä kesätyö hakemuksista. Hain päätavoitteena mukaan teatteri Puskan kiertueelle, nutta kaikki paikat oli jo täytetty, edes bussiin ei mahtunut enemää porukkaa rekisteröintien puitteissa. Sanoivat, että ehkä saatetaan tarvita apuani vaatetuksessa. Siitä pitää vielä odottaa vastausta ensiviikkoon, sillä pukuvastaava on matkoilla. Sitä innolla odottaessa. Yritän ensivuodeksi uudestaan, mutta vähän myöhemmin. 
   Laitoin viestiä, myös sirkus finlandialle. Sinne hain vähän siinä mielessä, että tahtoo matkaan. Jos järkevästi ajatteli, se ei ehkä edes olisi ollut järkevä veto. Kiertue kestää kuitenkin 7 kuukautta, joka tarkoittaisi sitä, että joutuisin kuitenkin selvittää itse tieni takaisin eteläsuomeen ennen koulujen alkamista. Lisäksi ongelmaksi muodostui, että eihän meikäläisellä ole edes ajokorttia, vaikka se juuri olisi vaatimuksena. 
   Laitoin tässä äsken viestiä muihinkin teattereihin. Pidetään mieli avoinna niin ehkä pääsen johonkin tekemään edes jotain mielenkiintoista. Kesätöitä kuitenkin pitäisi saada, että saisi edes hieman rahaa. Kaupan kassalle en meinaan todellakaan halua, sillä se ei minun paikkani ole. Sillä selvä, minusta tulee teatterin super ammattilainen. Heh... Just nii. 

matkaan lähden!! (?)

Sain tänään töissä päähäni aivan super hyper ekstra mahtavan idean. Siitä asti en oo tienny miten päin oisin, sillä tahdon oikeesti toteuttaa sen. Varsinkin kun tämä matkakuume on vaivannut jo useamman kuukauden ajan. No, meikä tyttö keksi - tai varasti ajatuksen radiosta - lähteä kiertävän teatterin matkaan. Toki minulle sopii myös sirkus tai tivoli kunhan pääsen tienpäälle. Kuvitelkaa kuinka hienoa olisi kiertää kesä ympäri suomea todellisten taiteilija sielujen kanssa. Hyvä, että oikeesti pysyn nahoissani, hädintuskin pystyn taas ees kirjoittamaan. Tärisyttää vaan... 
   Lupasin itselleni vuoden vaihteessa, että aijon muuttaa elämääni ja elämänasennettani. Lisäksi haluan päästä matkailemaan ja tutustumaan uusiin mahtaviin ihmisiin. Mikäs sen parempaa kuin hypätä kiertävän teatterin matkaan. Se voisi olla mahtava tilaisuus oppia kaikkea uutta sivistävää sekä rikkoa omia rajoja ja ennakkoluuloja. Tunnen, että minulla on paisuva identiteetti kriisi. En tunne itseäni erityisen mielenkiintoiseksi, vaikka haluaisin. Ehkä kesä renkailla opettaisi minulle, kuka minä olen ja mitä todella haluan. 
   Olen jo taustatutkimustakin tehnyt. Mahtavaa. Sieltä vaan kaikki löytyvät kiertolaisteatterilaiset ja sirkukset ja sähköpostia menemään. Mä en voi jättää tätä killumaan ajatuksiin. Se on edes yritettävä toteuttaa, muuten en saa mielenrauhaa. Muutama teatteri onkin jo löytynyt.
   Mutta jos he eivät halua minua? Mä en oo vielä oikee intoilultani ehtinyt miettiä, mitä mä oikeestaan tekisin siellä. Pääsisinkö mä mukaan esityksiin? Olenhan aivan huippuluokan näyttelijä. Se kuitenkin tarkoittaisi, että minun pitäisi käydä ehkä joissain harjoituksissa ennen matkaan lähtöä. Okei, ei ongelmaa. Ehkä voisin olla joku pukuvastaava. Ehkä ei, sillä ei nua teatterit kuitentaan mitään isoja kokoonpanoja ole. Onko niillä niin tiivis porukka, etteivät edes halua sinne ketään 17 kesäistä tyttöä, tosin kesällä jo 18 (!!!!!). 
   Ja ääk, enhän mä pääse koko kesänä ratsastanaan jos pyörin ympäri suomen teitä. Miten mä kestän? Kesällä olen ratsastanut kuitenkin jo yhteensä melkein 11 vuotta ja lähes joka kesä olen päässyt ratsastamaan. Enkä silloin pääse ystäviemme luokse maalle hoitelemaan maailman ihaimpia hevosia. Leksaa ja Caritaa ja tietenkin Håkea. Maalle lähtö on kuitenkin ollut lähes perinne jo moonta vuotta, en ees muista minkä ikänen olin ku käytiin siellä ensimmäisen kerran. Sen muistan, että mun vanhemmat oli vielä yhdessä että eiköhän siitäkin ole jo 9 vuotta. Apua, ku aika menee nopeesti!! Siitä tajusinki, että kuinkakohan monta vuotta oon sanonu kaikille, että meijän vanhimmat kissat on 6. Ei ne mitenkää voi olla sen ikäsiä, jos ne on tuotu maalta muistaakseni ensimmäisellä kerralla, ku käytiin siellä. Upsista. Mulla ei todellakaan ole kovin hyvä vuosimuisti. 
   Mutta kyllä mä kuitenkin luulen, että jos mä pääsen reissuun kiertävien taiteilijoiden kanssa, en edes muista ikävöidä hevosia, sen verran mielenkiintoinen reissu siitä tulisi. Aivanvarmasti. Okei, okei, kyllä mä jäisin kaipaamaan niitä rääkkitunteja juuri kesän kuumimpina päivinä ja niitä vikuri poneja. Henkeen ja vereen hevostyttö, aina ja ikuisesti. 
   Tästä aiheesta aivan varmasti lisää jahka saan vähän selviteltyä asioita. Ja kai sille äiteellekki ois hyvä keroa asiasta. Vai mitä luulette? Kertoakko vasta sitten, kun olisi aika lähteä? Ei, en mä sentään niiin ilkee oo.  

Uusivuosi ja muuta löpinää

Viimeyönä vaihtui vuosi sitä sen ihmeellisemmin juhlistamatta. Mutta olisinhan voinut ehkä ottaa edes muutaman kuvan tänne blogiin laitettavaksi. En kuitenkaan kanniskellut edes puhelinta koko päivänä. Olin hyljännyt sen omaan huoneeseeni yläkertaan. 
   Mutta tosiaa, uusivuosi vaihtui mukavassa seurassa hyvän ruoan parissa. Itsetehtyä pitsaa kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla täytteillä. Oli pekonia ja jauhelihaa, tomaattia tuoreena ja kuivattuna, kahta eri juustoa, suolakurkkua, normi ja punasipulia ja valkosipulia, ja varmaan vielä jotain. Hyvää oli ja lisäksi vielä herkku salaattia. 
   Raketteja meillä ei ole oikeastaan koskaan ollut tapana ampua, ja mitä turhia. Naapurit tehköön sen meidän puolesta, ikkunasta on sitten hyvä katsoa lämpimässä kun toiset ampuvat rahaa taivaalle. Ainakaan tänävuonna ei olisi yhtään tehnyt mieli mennä ulos pällistelemään satavaa taivasta. 
    Miesten mennessä saunaan, meikä päätti mennä nukkumaan kun ei enään yksin jaksanut valvoa. Unirytmiä olen yrittänyt vahtia, ettei se ihan lähtisi rönsyämään, mutta toisin on tainnut käydä. Iltaisin tahtoo aina valvoa ja lukea ja sitten aamulla sänky tuntuu niin mukavalta paikalta, ettei sieltä jaksa nousta heti kun herää, vaan jatkaa unia vielä pariinkin otteeseen. Mikäs siinä, mutta huomenna olisi taas aikainen herätys töihin, saas nähdä kuinka pääsen ylös. 
    Hieman tykkää taas rönsyillä tää kirjoittaminen, kun vaan kirjoittaa mitä päähän tulee. Toisinaan sellainen kirjoitus kuitenkin auttaa selvittämään ajatuksia ja jotenkin tulee rennompi olo kun saa vain juoksuttaa sormia näppäimillä. Jos haluaisin blogilleni enemmän lukijoita, kiinnittäisin ehkä hieman enemmän huomiota sisältöön. Mutta toisaalta ehkä pidän blogia nimenomaan päiväkirjana itselleni, niin sillä ei ole niin väliä. 
   Tänään ratsastamaan aikaistetusti jo kuudelta eli tallille tieni vie jo viideksi. Tänään olisi juuri sellainen fiilis, että haluaisi tehdä jotain erittäin repäisevää ja erillaista. Kuten hypätä esteitä ilman satulaa, tai voisi mennä westerniä tai jotain vastaavaa. Ehkä oikeasti tyytyisin jopa pelkkää mastolenkkiin, tosin kelin puolesta ei kiitos. Jotain erillaista kuitenkin kaipaan kuin vain uran kiertämistä. Toivon vauhdikasta tuntia ilman pelkoa putoamisesta. Ja kun ajattelee, niin tahdon, että tämä vuosi toisi mukanaan täysin uudettuulet. Oppisin tekemään asioita paljon spontaanimmin, olisin muutenkin aktiivisempi ja liikunnallisempi, rohkea ja sosiaalisempi. Haluaisin lähteä pitkälle matkalle hyvän ystävän kanssa. Kovasti houkuttelisi lähteä kesällä unkariin hevosvaellukselle. Haluan tehdä uusia asioita. Toivottavasti tämä toiveajattelu heräisi edes osittain eloon. Elävöittämään normaalia, turvallista elämääni.