Kyllähän asiaan kuuluu, että joitain klassitoitakin pitää lukea. Ja mikäs sen parempi kuin Frankenstein, josta on nähnyt jo vaikka mitä versioita leffana ja jopa teatterina viimevuoden tammikuussa. Muutamaan kertaan huomasin vertaavani kirjaa kansallisteatterin versioon. Molemmissa hyvät puolensa, ehkä toisessa parempi ratkaisu, mutta molemmissa ehdottoman toimivat.
Esimerkkinä mainittakoon teatterin eduksi, se että siinä tämä sokea, vanha mies toimi suoraan hirviön opettajana, täysin tietämättömänä oppilaansa karusta ulkomuodosta. Hän olikin ainoa, joka milloinkaan oli hirviön puolella, mutta kirjassa sellaista yhteyttä ei ollut, vain lukia saattoi antaa sympatiaa, tuolle hyljeksitylle olennolle. Pidin toki myös alkuperäisestä versiosta, jossa hirviö tarkkailee mökin asukkaita piilostansa, ja näin oppii tuntemaan ympäristöään, puhumaan ja jopa kirjoittamaan. Vastapalveluksena hän toimii perheen auttajana tekemällä esimerkiksi puutöitä.
On siis hyvin helppo antaa hyljeksitylle olennolle sympatiapisteitä. Sitä toivoisi, että joku asettuisi hirviön puolelle juroudesta huolimatta, opettaisi kunnolla ihmisten tavoille ja moraalia, jotta väärinymmärrykset voitaisiin välttää. Ihminen on kuitenkin ennakkoluuloinen olento, joka uskoo vain silmiinsä, eikä ota turhia riskejä tuntiessaan olevansa uhattu. Niinpä pohjimmiltaan hyväsydämmisestä olennosta tulee kaikkien, jopa luojansa syvästi kammoama hirviö. Hirviö, joka haluaa vain oikeutta. Hän haluaisi vain kumppanin, jonka kanssa elää rauhassa kaukana ihmisistä, jossain mistä heitä ei koskaan löydettäisi. Mutta kun hänen luojansa ei vielä lupauksistaan huolimattakaan toteuta tämän toivetta, saa raivo vallan. Hirviö päätyy kostamaan, vaikka onkin melkein jo haudannut sotakirveensä.
Kuka rakastaisi hirviötä?
Pidin todellapaljon kerronnasta, joka on lähinnä joko Frankensteinin tai itse olennon kerrontaa tapahtumien kulusta. Kieli on kovin kaunopuheista ja varsinkin olento osaa sen salat hyvin, kun yrittää mahdollisimman tehokkaasti vaikuttamaan toisten mielipiteisiin. Frankenstein on huomannut tämän, ja varoittaakin juuri siitä muita, että ei pidä kuunnella, vaikka se puhuisi mitä, se on vain kaunista valhetta. Varsinkin lopussa päästään punnitsemaan, kannattaako olennon puheita kuunnella ja antaa sen mennä. Lopulta ei kuitenkaan selviä, miten loppujenlopuksi käy, pääseekö ihmiskunta lopullisesti eroon tuosta kammottavasta olennosta.
Papereiden lukeminen oli kuvottavaa. ''Viheliäinen se päivä jolloin sain elämän!'' minä huudahdin tuskissani. ''Kirottu luojani! Miksi teit minusta niin iljettävän hirviön että sinä itsekin käännyit kauhuissasi minusta pois? Jumala sääli ihmistä ja loi hänet omaksi kuvakseen, kauniiksi ja viehättäväksi, mutta minun hahmoni on kurja jäljennös ihmisestä, ja juuri kaltaisuutensa vuoksi vieläkin kammottavampi. Saatanalla oli toverinsa, toiset paholaiset, jotka ihailivat ja rohkaisivat häntä, mutta minä olen yksinäinen ja kammottu.''
-Tällaista minä mietin yksinäisyydessäni epätoivon hetkinä, mutta kun ajattelin mökin asukkaiden hyveellisyyttä, heidän rakastettavaa ja lempeää luonnettaan, yritin vakuutella itselleni, että huomatessaan miten minä ihailin heidän hyveitään, he säälisivät minua ja antaisivat anteeksi ruman ulkomuotoni. Voisivatko he käännyttää oveltaan olennon, joka anoi heidän myötätuntoaan ja ystävyyttään, vaikka tämä olisikin muodoltaan hirviö?
-Miia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti