(http://ankkalampinen.blogspot.fi/2012_02_01_archive.html)
Kirja on väritetty kauttaaltaan harmaan ja sinisen eri sävyin. Jostain hetkittäin pilkahtaa pieni väriläiskä, joka tuntuu samalla väärältä ja piristänä toivona paremmasta, onnellisesta huomisesta. Saari, jonne tarina sijoittuu, tuntuu kylpevän yksinäisessä alakulossaan. Kaikki ovat jotenkin rikki. Ihmiset elävät heidän omaa elämäänsä, kuten joka päivä ennen sitä. Ilman muutoksia, ilman kunnianhimoa, koska niin on aina ollut. He ovat osa yhtä elotonta, sumun kätkemää saarta.
Valokuvaaja Midas Crook törmää metsässä nuoreen tyttöön, joka kävelee onnahdellen jalassaan ylisuuret saappaat. Heidän ystävyytensä lähtee haparoiden liikkeelle, sillä Midas on auttamattoman ujo, eikä ole oikein tottunut muiden ihmisten seuraan. Ida taas pelkää, että hänen outo sairautensa paljastuu.
Hiljalleen kehittyvä hauras ystävyys uhkaa särkyä, kun Midas saa tietää, mikä Idan jalkoja vaivaa. Idan jalat ovat muutumassa läpikuultavaksi lasiksi. Lasin läpi näkyy vielä ohuet jalkapöydän luut, jotka hiljalleen muuttuvat osaksi lasia. Yhdessä he yrittävät löytää parannuskeinoa outoon sairauteen. Lasittumisen syytä ei kuitenkaan tunneta, eikä sitä pystytä parantamaan. On vain heikko lupaus siitä, että lasittuminen voitaisiin estää. Pysäyttää lasin leviäminen elintärkeisiin elimiin.
Tyttö joka muuttui lasiksi on koskettava satu toivosta ja rakkaudesta. Todellisuus ja fantasia kietoutuvat toisiinsa huikealla tavalla. Siitä syntyy tarina, jonka ei haluaisi päättyvän ihan vielä.
Itse rakastuin kirjan henkilöihin, kuinka siinä onnistuttiin luomaan tietynlainen kaihoisa tunnelma. Ehkä se johtuu itse saaresta, jolla aika on kuin pysähdyksissä. Ympäristö on kuvattu todella uskottavasti, ja onkin helppo kuvitella itsensä seisomaan Midaksen ja Idan viereen tuuliselle kalliolle meren tyrskytessä alapuolella. Tai Henryn kanssa kylmällä suolla.
Se ei vain keskittynyt Midaksen ja Idan suhteeseen, vaan painautui syvemmälle menneeseen. Tapahtumat herättävät muistoja, joiden luultiin jo hautautuneen. Vanhoja muistoja työntyy ylös mielen perukoilta antaen selityksiä henkilöiden luonteesta. Miksi Midas on niin sulkeutunut? Miksi hän tiskaa silmät kiinni?
Valokuvaaja Midas Crook törmää metsässä nuoreen tyttöön, joka kävelee onnahdellen jalassaan ylisuuret saappaat. Heidän ystävyytensä lähtee haparoiden liikkeelle, sillä Midas on auttamattoman ujo, eikä ole oikein tottunut muiden ihmisten seuraan. Ida taas pelkää, että hänen outo sairautensa paljastuu.
Hiljalleen kehittyvä hauras ystävyys uhkaa särkyä, kun Midas saa tietää, mikä Idan jalkoja vaivaa. Idan jalat ovat muutumassa läpikuultavaksi lasiksi. Lasin läpi näkyy vielä ohuet jalkapöydän luut, jotka hiljalleen muuttuvat osaksi lasia. Yhdessä he yrittävät löytää parannuskeinoa outoon sairauteen. Lasittumisen syytä ei kuitenkaan tunneta, eikä sitä pystytä parantamaan. On vain heikko lupaus siitä, että lasittuminen voitaisiin estää. Pysäyttää lasin leviäminen elintärkeisiin elimiin.
Tyttö joka muuttui lasiksi on koskettava satu toivosta ja rakkaudesta. Todellisuus ja fantasia kietoutuvat toisiinsa huikealla tavalla. Siitä syntyy tarina, jonka ei haluaisi päättyvän ihan vielä.
Itse rakastuin kirjan henkilöihin, kuinka siinä onnistuttiin luomaan tietynlainen kaihoisa tunnelma. Ehkä se johtuu itse saaresta, jolla aika on kuin pysähdyksissä. Ympäristö on kuvattu todella uskottavasti, ja onkin helppo kuvitella itsensä seisomaan Midaksen ja Idan viereen tuuliselle kalliolle meren tyrskytessä alapuolella. Tai Henryn kanssa kylmällä suolla.
Se ei vain keskittynyt Midaksen ja Idan suhteeseen, vaan painautui syvemmälle menneeseen. Tapahtumat herättävät muistoja, joiden luultiin jo hautautuneen. Vanhoja muistoja työntyy ylös mielen perukoilta antaen selityksiä henkilöiden luonteesta. Miksi Midas on niin sulkeutunut? Miksi hän tiskaa silmät kiinni?
Lukunäyte:
He ajoivat rämeteitä, joita sameavetiset lätäköt katkoivat. Auto töyssähteli puunjuurien repimällä öljysoralla ja sai heidät heittelehtimään holtittomasti istuimillaan. Jossain kohtaa suota Ida kuvitteli näkevänsä ihmisen, joka seisoi pitkä takki leukaan asti napitettuna, mutta takki oli samaa väriä kuin korkea heinä, käsivarret vain ruokojen liikahtelua. He ajoivat eteenpäin. Runsas lumentulo ja sateet, jotka olivat jatkuneet koko menneen syksyn, olivat saaneet alavan maan tulvimaan niillä paikoin, missä räme vaihtui metsäksi. Puut kohosivat vedestä kuin merihirviöiden lonkerot peitteenään lehtien suomut; samoja lehtiä ajelehti tulvavedessä ja lojui täplinä jäisillä mutakentillä, joiden sisuksiin osmankäämit olivat jääneet vangeiksi. Jää kiillotti kannot ja uurteisen kaarnan kohoumat.
-Miia
-Miia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti