Eli tässä parin viikon aikana tehtiin erillaisia harjoitteita, joissa tutkailtiin, miten kehonkieli vaikuttaa ja miten tunteet ilmenee, tehtiin mielikuvaharjoituksia, kirjoitettiin monologeja, hieman improttiin ja valmisteltiin esitystä. Hieman oli hämäävästi nimetty oppitunnit, sillä lukujärjestyksessä monta tuntia improa, mutta todellisuudessa noilla tunneilla treenattiin kohtauksia, jotka oli tehty aijemmin. Erityisemmin ei tullut itselle mitään uutta koskien näyttelemistä, sen verran kauan kuitenkin sitä itse harrastanut. Olin myös porukasta melkein vanhin, mutta ehdottomasti eniten teatteria tehnyt.
Ja juuri tästä syystä, että olin jo hyvin sisällä teatterielämässä, olisin toivonut jotain lisää. Olisi ollut hieno tehdä jotain äärimmäistä. Tai ainakin haastaa todella, oppia ainakin joitain teatterikikkoja. Tulihan noista teatteriläpsy nähtyä, tärkeintä on pitää käsi rentona kun lyö niin ei satu. Ja sitä ihan oikeata improa olisi ollut niin hauska tehdä, siihen kun toivoisi varmuutta ja enemmän fiilistä, heittäytymistä.
Oma todellinen huippuhetki oli kun tehtiin monologit jonkun hahmon näkökulmasta. Perjantaina lähdimme kaupungille etsimään mielenkiintoisia ihmisiä, joita aloimme sitten tarkkailemaan, miten he kävelevät ja mikä on yleinen olemus. Itse valitsin kohteekseni vanhan miehen. Seuraavana päivänä sitten astuimme tämän henkilön maailmaan, kuvittelimme hänen pahimmat pelot ja haaveet, näimme niiden toteutuvan. Ja tässä hahmossa lähdimme kuljettamaan paria salissa niin, että parilla oli silmät kiinni, tarkoitus antaa aistimatka. Tämän jälkeen hieman käytiin hahmoja läpi ja lähdettiin tekemään monologeja.
Itsellähän se sitten lähti melkein lapasesta. Tekstiä vain tuli ja tuli, 2 sivullista tekstiä tajunnanvirtana sitä sen tarkemmin miettimättä. Päässäni oli vain muutama ajatus, jotka halusin käsitellä ja siitä se lähti kulkemaan, ei tarvinnut tehdä rakenteellisia muutoksia tai suuria korjauksia. Lopuksi muutin vain muutamia sanoja tai lisäsin sanan sinne ja toisen tänne. Siitä tuli riipaiseva monologi vanhan miehen ajatuksista täynnä ajan loppumisen pelkoa. Itketin sillä useita ja melkein itseänikin kun esitin sen. Silloin tiesin, että todella onnistuin siinä mitä tein. Ohjaajat olivat aivan järkyttyneitä, varsinkin Liisa, joka ei osannut odottaa mitään sellaista. Meri sentään oli jo lukenut tekstin ennen kuin lähdin tekemään sitä. Kaikki uskoivat tekstiini ja näkivät minut vanhuksena, joka kertoo elämästään, se ei tuntunut esittämiseltä.
Lähetin tämän tekstin saamastani palautteesta inspiroituneena Sarpalle, TeatteriSisaren ohjaajalle, sillä tiesin meidän alkavan Kaarinan tarinan jälkeen tekemään esitystä vanhuksista. Joten voitte olla varmoja, että tekstini tullaan näkemään vielä osana ihan kunnon näytelmää. Olen niin innoissani tästä, vaikka jotenkin pelottaa nähdä jonkun muun tekevän se. Entä jos se joku ei pääse siihen tunteeseen? Ei noin saa ajatella, hyvähän siitä tulee.
Paljoa ei tullut kuvia otettua omasta puolesta, mutta tässä muutama, lähinnä kuvia opistosta. Lopussa muutama kuva tyypeistäkin.
Elämän totuutta etsi
Osa porukasta oli aivan varma,
että opistolla olisi kummitellut...
Nämä kuvat ovat sateen karkotus -loitsusta,
joka esitettiin kaupungilla.
''Herkeä hyvä Jumala
Satamasta, tuulemasta,
Pitämästä pilvisäitä;
Ukko taivahan jumala,
Itse ilman suuri herra,
Vieppä pilvi Viipurihin,
Pilven kaari kaupunkihin,
Siellä vettä vuotetahan!''
Hulluimmat
Ihanimmat
Parhaat
nähdään taas <3
-Miia
